Arjen ajatelmia

Maanantai. Jotenkin tuli just tänä aamuna mieleen se Hanna-siskon vanha pyyhe, jossa Karvinen ilmoittaa rehellisesti "Vihaan maanantaita". Lapsena sellaiset meillä oli, siskolla tuo negailupyyhe, mulla se Karvisen versio, jossa todetaan "Olen suurin ja kaunein!" Silloinkohan nää roolit iskostettiin meihin tyttösiin? No vitsi. Ja sivupolulle astuminen.

Niin, että sen verran aamulla unet jäi kesken, että ihan täytyi ilon aihetta etsimällä etsiä. Tai, oikeastaan aamun pelasti tuo ihana aurinko ja tyyni sää. Oikeasti, kesä lähenee (ja se lomalomaloma).  Ja olihan se ilahduttavaa aloittaa työpäivä mahtavien tyyppien kanssa jutellessa, kevättä suunnitellessa luokkapalaverin tiimoilta. Ja huomaten, että se tartteis 43 aamua töihin herätä ja sitten se lomalomaloma! Ohan tää ny hei erihyvä ammatti!

Tänään ilon aiheita toki löytyi auringon lisäksi muitakin. Kyllä se ilahduttaa, kun saapi ihminen liikkua! Riittää virtaa pitkäksi aikaa kun hetken käy hikeä hakemassa. Sillä energialla valmistui wokit, ruusukaalit, spagetti ja jauhelikastike sekä paistui perunarieska. Terassilla niin lämmintä, että kahvia ja syväkyykkyvenyttelyjä siellä. Ja haravaakin heilutettiin yhden istutusalueen verran. Tietämättömille tiedoksi, että pihaa riittää ja kasvejakin on toistasataa erilaista, joten jonkinlainen homma tässä Gardenissa. Ja nyt sitten samalla innolla yksi osa, yhden jätesäkin verran, aloitettu. Päätin, etten stressaa, pieninä annoksina, niin ei uupelus iske. Kääntää naamansa sitten eri suuntaan jos joku kohta pihasta alkaa silmiin sattumaan.

Ja sekin oli tänään mahtavaa huomata, että nää lapsetkin alkavat löytämään tuon pihamaan.  Eivät vielä pihatöiden merkeissä ilman kiristystä, mutta ovatpahan pihalla! Talvellahan siellä ei rusakoiden ja fasaanien lisäksi kukaan muu liikkunut. Ja kakkendaalin määrästä sen tietääkin. Niin on lannoitettu papanoilla ja pipanoilla koko pihamaa, että muuta lannoitusta meille ei tartte. Ja ihan varmaan vihertää. Tosin muutama puu saattaa jäädä ilman viherrystä...taas ovat syöneet ylt ympäriinsä päärynää ja omenaa. Karhunvatukkakin on maistunut. Hitto. Eikun PIIP. Lapsista pienin nimittäin viikonloppuna kysyi, että "mikset sä äiti voi sanoa PIIP kun kiroilet?" Niinpä. Piipitystä opetellessa. Ja odotellessa. Tänään lapset siis ovat hyppineet, juosseet, kärränneet toisiaan kottikärryssä. Jee! Itse kun olen ulko-ihminen enkä malttaisi juuri sisälle tulla, niin onneksi nämä lapsetkin kevään tullen sen puolen itsestään löytävät. Mitäs me muallaiset.

Jostain sanasta ruokapöydässä tuli mieleeni laulu "Katso kenguru loikkaa!" ja aloin sitä laulamaan. Isommalla oli hauskaa. Luuli nimittäin, että ihan itse sen keksin siinä laulellessani. Kun paljastin, että tää on kyllä ihan oikea laulu, nauru yltyi. "Ei todellakaan ole tuollaista laulua!" väitti. Juutuuppi pelasti, sieltä löytyi. Vuodelta 1960 biisi. Ja sitä soitin. Nauroivat. Ja pienempi jammasi mukana. "Uudelleen!" ja taas soitettiin. Hauskaa oli. Ja ihan isällekin piti illalla kappale soittaa. Että pienet ilot ne parhaat, vai miten se ny menikään? Ja aika kelpo maanantaihan tästä tulikin :) Kiitos ja kumarrus.

Ps. Kun en näitä päivityksiä niin ahkeraan tee, niin jotain kuvamateriaalia löydät instagramista minnuninsta nimellä :) Kuva se kertoo usein enemmän! Kato vaikka: johan vihertää! Ja päivän musiikkiosuus linkistä: No se melkein mun keksimä

Tää on nyt se trendiasento, missä ihmisen pitäisi oleilla. Tää siis se luontainen. Syväkyykky. Froggy.