Ajatusten vuoristoradassa





Tiedätkö miltä tuntuu silloin, kun mikään ei tunnu oikeastaan miltään? Kun ne ilon värit meinaavat saada harmaata osakseen? Sellaisen pienen likaisennäköisen kerroksen pintaansa. Niinkuin vesivärityö, jonka värit alkavat liueta toisiinsa. Kun en malttanut odottaa kuivumista. Tai kun pensselissä oli vähän liikaa kosteutta. Vaikka kuinka yrität värittää puhtaalla, ilon värillä, silti tuntuu, että tämä aikuisten värityskirjan sivu taitaa sittenkin jäädä kesken. Niin paljon helpompaa vetää harmaalla tosta noin vaan. Ihan liian pieniä yksityiskohtia täynnä koko tehtävä.

Tiedätkö miltä tuntuu, kun ajatuksesi ja tahtotilasi on hyvä, mutta jostain syystä sisälläsi mietit, onko rehellisyys kuitenkaan aina kannattavaa? Onko aina niin, että kumartaessasi jollekin, tulet pyllistäneesi toiselle?

Ja kuitenkin käsillä tämä Ihana syksy. Olen saanut nauttia luonnosta ja metsästä viime viikkoina. Lapsuudessani vahvaan luontoyhteyteen kasvaneena (thanks to dad) metsä on minulle se paikka, jossa lepään, rauhoitun, lataudun. Monet rakkaista muistoistani liittyy juuri metsään ja luontoon. Viime sunnuntaina koin jälleen yhden pysäyttävän hetken täysin hiljaisessa metsässä mieheni kanssa pyöräillessäni. Oli niin hiljaista, että en muista koskaan kokeneeni samaa hiljaisuutta. Täysin tyyni metsä. Harvinaista. Jostain läheltä kuului hento tikan koputus. Tämä hetki, hiljaisuus, tallentui mieleeni. Tällä viikolla siihen olen palannut mielessäni monta kertaa. Pakopaikkani arjesta.

Tänään kollegojen kanssa pohdiskelimme viisaat päät viimassa heiluen, miten ihmeessä tämä syksy on tuntunut niin raskaalta. Minäkin, joka yleensä olen intopiukassa, ilo naamalla, tsemppi päällä, en ole ollut sellainen. Peilistä kurkannut ihan liian samea tyyppi. Arkeni on aina ollut tasaista kaikinpuolin. Tunteet ja elämä reilassa ja sitä rataa. Nyt syksyä on matkustettu sellaisen vuoristoradan kyydissä ettei tosikaan. Ja minä kun en yhtään tykkää vuoristoradoista! Paljon on tapahtunut asioita, jotka ovat vaikuttaneet henkiseen hyvinvointiini, ilooni. Harmaata väriä holahtanut kyytiläiseksi tuon tuosta. Ja vaikka kuinka sitä yrittänyt kirkkaammilla väreillä peittää niin toisinaan tuntunut, että ei vaan jaksa. Helpompaa olisi vain luovuttaa. Antaa olla. Se on nyt harmaamman sävyistä ja silläkin värillä varmaan just tälle hetkelle oma tarkoituksensa. Sen tarkoituksen selkeymistä odotellessa...ja sitä kirkkaampaa väriä väliin ruiskiessa.

Vaikka kuinka järki sanoisi muuta, tunteilleen ei ihminen mitään voi. Toisen surusta osani olen imenyt. Kun yhden huolen olen vähemmäksi pureskellut ja siunauksen sille mielessäni saanut, on uusi kolkutellut jo nurkan takana. Rehellisyys ja avoimuus on syksyn aikana osoittautunut myös taakaksi. Unettomat yöt. Niitä riittänyt, vaikka lapsia ei olekaan valvottamassa. Se tästä vielä puuttuisi. Osoite olisi silloin tällä emännällä joku muu kuin missä tällä hetkellä istun.
Elämä on varjoja ja valoa, joskus se kyyneliin tiristää. Näin se menee. Valot ja varjot.

Laskeudun. Rauhoitun. Pysähdyn. Annan elämäni olla. Onnellisuus tapahtuu tässä hetkessä. Näin juuri luin Lujasti Lempeästä kirjoituksesta. Olen ihan just tätä samaa mieltä. Läsnäoleva tämä hetki. Ihan sellaisenaan kuin se minulle tarjoillaan. Mutta helppoa se ei aina ole. Kyllä se tietoista työtä toisinaan vaatii. Ihan jokaiselta.

Blogi täällä. Tutussa paikassa. Yksi taakka vähempänä. Kirjoittamisen taakka. Sellaiseksi en blogia halunnut, taakaksi. Tämä ajatusteni areena, päivieni kirja. Kiitos Sinulle, että jaksat kulkea matkassa mukana. Vaikka tämä nyt tällaista vuoristorataa meinaa olla. Onneksi olet mukana vaunuissa! Yksin en uskaltaisi.

Hyvää viikonloppua Maaretan sanoin: "Luo tunnelma, joka saa olosi tuntumaan hyvältä." Tuntuu, että onnistuin tässä just tänään. Kynttilät, auringonlasku, syksyn pimeä ilta. Ympärillä lapseni. Sylissä jokaisella glögimuki. Se olis glögikausi avattu! I-ha-naa!

Kommentit

Suositut tekstit