Metsän kämmenellä

Metsä. Siitä olen aiemminkin kirjoitellut. Metsän voimasta, sen merkityksestä. Omasta metsäsuhteestani. Suhteesta luontoon. Metsän kaipuu on jotakin sellaista, mikä toisinaan valtaa mieleni. Kulkea metsässä yksin, kuunnella hiljaisuutta, luonnon kuiskauksia. Tuntea ja aistia kaikki se ihana ja ainutlaatuinen ympärillä. Kaikki elämä, mikä metsässä on. Tuntea se, että vaikka on yksin, ei kuitenkaan ole yksin. Metsässä en koskaan koe olevani täysin yksin. Tunnen, että siellä olen jonkun toisen kanssa. Jonkun, joka minua tarkkailee. Huolehtii. Pitää minua silmällä.

Olen lapsesta saakka saanut olla osana luontoa, kasvaa metsän ympäröimänä isäni kotitilalla. Nauttia metsän moninaisuudesta jokaisena vuodenaikana. Metsä oli meille lapsille paikka, jonne tehtiin omia majoja. Ei liian syvälle metsään, ettei eksytä. Sopivan matkan päähän pellonreunasta oli ohjeenamme. Sinne majat havuista rakensimme ja haaveilimme havujen lämmittävässä suojassa yöpyvämme majoissa. Heikki-veljellä oli aina se paras ja kestävin maja. Hänestä tulikin isona arkkitehti. Taitava jo lapsena näitä rakennelmia suunnitelemaan ja toteuttamaan. Metsässä vietimme toki myös niitä pakollisia marjastus- ja sienestysreissuja sillä menestyksellä, että osa meistä sisaruksista edelleen vierottaa itseään näistä puuhista. Kuitenkin metsän merkitys meille kaikille lapsuuden kokemuksista johtuen tärkeä. Ja niinhän sitä sanotaan, että metsäsuhde luodaan jo lapsena. Kiitollinen vanhemmille, että metsä ollut osana elämäämme.

Kun esikoinen aikoinaan alkoi metsässä kulkiessamme kysellä karhuista ja estellä metsään menemistä karhunpelko mielessä painaen totesin, että taidamme olla vierottumassa koko metsästä kaupungin laitamilla asuessamme. Ja sitä en lapsilleni halua. Että metsää pelkää niin, ettei sinne voi mennä. Isäni on rakentanut metsään pienen laavun ja nuotiopaikan, jossa lapsenlapset voivat käydä harjoittelemassa "eräjormailua". Vanhaa metsäautotietä pitkin sinne pääsee vaikka rattailla, ja ympärillä ovat mustikkamaat sekä pieni lakkasuo. Maisemat ovat Kolin vaaroille päin ja on mahtavaa seurata ukkos- ja sadepilvien lähestymistä laavulla istuen. Näin "kaupunkilaistuneet" lapsenlapsetkin saavat pienen mutta niin suuren kokemuksen metsästä. Turvallisesta metsästä. Sillä metsä on turva. Se on suoja. Se on täynnä yllätyksiä. Luonnon ihmeitä. Kauneutta. Niitä pieniä juttuja, jotka oikeasti ovat suuria.

Kun viime viikolla eräänä iltana lähdin kamerani kanssa metsään ikuistamaan päivän painumista mailleen, metsä vei jälleen mukanaan. Kuljin ajatuksissani ja ihmeitä ikuistaen kauemmaksi ja kauemmaksi. Ei ollut ajalla merkitystä, kelloa ei katseltu. Olin vain minä ja metsä. Ja se tunne, että ihan itkettää. Ja se joku, joka piti silmällä. Oli mukana vaikkei näkyvillä. Kotiväki oli soittanut perääni, kun olin kuulema liian pitkään viipynyt. Minen mittään kuullut. Hätäilleet, että entä jos se karhu kuitenkin tuli. Sitä olivat miettineet. Metsän kuningas kun oli hiljattain liikkunut siinä vieressä. Pitänyt majaansa. Minua ei karhut pelota. Jos kohdalle osuu, se on osuvaksi tarkoitettu. Pirttiin palatessani lapset olivat kömpineet telttaan nukkumaan. Siskokset. Toinen toistensa kainaloon. Minä kömmin yläaittaan mieheni viereen. Oman karhuseni. Ja nukuin niin sikeästi, etten aikoihin. Hiljaisuudessa. Metsän sylissä. Rakkaissa kotiseutuni maisemissa. Niissä, joissa metsä on metsää ja hiljaisuus hiljaisuutta. Ihanaa viikonloppua sinullekin seuraavan runon siivittämänä. Maaria Leinosen runo on yksi itselleni rakkaimmista ja koskettavimmista. Koskettaa ja liikuttaa joka kerta.

Tämän maiseman syliin synnyin

metsän kämmenelle

Opin hengittämään sen tahtiin

Syvään. Kiireettä.

Opin sen askeleet. Laulut.

Sen osaksi juurruin.

Opin näkemään metsän puilta,

puut metsältä.

Kuulemaan perhosen lennon,

näkemään tuulen liitelyn niityn yllä.

Nyt missä tahansa

mutta kotona tässä maisemassa.