Aloittelijan pyöräilyä Mallorcalla. Ja vähä muutakin.

Olen muutaman vuoden ajan lomareissuilla kuin kotonakin päässyt nauttimaan mieheni innosta ja siitä lapsenomaisesta aidosta hehkutuksesta, minkä hän on jakanut pyörälenkkiensä päätteeksi. Vaikka takana olisi ollut sadan kilometrin pyöräily vuoristonousuissa, se into ja fiilis, mikä miehellä näiden lenkkien jälkeen on ollut, on toisinaan ollut hieman kadehdittavaakin. Hänen lomakertomuksensa ja kokemuksensa ovat meidän yhteisillä matkoilla olleet omanlaisensa, mikä toki on ihanaa -kukin me omasta näkökulmastamme kokemuksia keräämme ja muistoja talletamme. Perheenä näemme ja koemme matkoillamme paljon, olemme omatoimisia seikkailijoita, jotka uskaltavat tehdä niitä asioita, joista nauttivat. Emme mene välttämättä sitä helpointa reittiä, emmekä ajattele, että koska olemme lomalla, emme voi tehdä tiettyjä arkisia asioita. Pyrimme aina elämään kulloisenkin matkakohteemme elämää ja parasta on asettua osaksi sikäläistä kulttuuria ja nauttia niistä hetkistä ja tilanteista, joita reissupäivät tuovat mukanaan. Haluamme lastemme oppivan maailmalla reissatessamme, että on monenlaisia tapoja elää, erilaisia kulttuureja, ihmisiä. Ja että se onni ja onnellisuus on kuitenkin niin pienistä asioista kiinni. Ja että se onnellisuus arjessa, elettävässä elämässä, on loppujen lopuksi se, mitä ihminen tarvitsee. Ei ole ”must see” juttuja listoillamme, ei mitään pakottavia käyntikohteita. Turistikohteet eivät ole meitä varten. Tässä elämässä paljon olemme jo yhdessä perheenä kuin erikseenkin maailmaa nähneet, ja toki kutkuttavan ihania paikkoja vielä varmasti eteemme tulee, mutta tiedämme jo, missä paikoissa koemme olevamme ”kotonamme”, mille sydämemme sykkii ja mitä matkakohteissamme arvostamme. Mihin olemme valmiita panostamaan, millä ei ole niinkään väliä.

Mutta takaisin tuohon matkakokemusten ja -elämysten maailmaan, niiden kokemisiin polkupyörän selästä käsin. Sillä sieltä näkee. Niin moninverroin paremmin. Monet paikat olisi jäänyt näkemättä, ellei vuosien varrella miehen polkupyöräinnostus olisi yltänyt ulkomaille ja lomareissuillemme saakka. Monet kerrat hän on palannut lenkiltä todeten, että nyt kuulkaa löytyi niin uskomaton paikka, että teidänkin täytyy se nähdä! Ihana mies, eikö! Ja sitten jossain vaiheessa olemme nähneet: luonnon muovaamat vesiputoukset keskellä ei mitään. Ikivanhat pienet kylät vesimyllyineen. Ne laventelipellot, joihin ei turistibussikaan kulje. Niin. Pyöräilijän matkakertomus on aivan vertaansa vailla ja hän kokee niin valtavia tuntemuksia lenkkinsä aikana, että niitä ei voi täysin jakaa toisen kanssa, ei vaikka mukana olisi. Pyörän päältä avautuu näköalapaikka sinne mihin ei kiireisen silmä näe, mihin autoilu ei hidasta. Mistä et muuten tietäisi.

Ja nyt täytyy tähän väliin lisätä, että itse en tästä asiasta ole oikea ihminen puhumaan. Se, että itse aloitin maantiepyöräilyn vuosi sitten heinäkuussa, ei tee minusta asiantuntijaa muun kuin oman kokemukseni osalta. Ajettuja kilometrejä tälle keväälle ennen tätä reissua noin 250km. Minun pyörälenkkini ovat ”leppoistamista” parhaimmillaan, kukkaketojen, peltojen, metsien, joskus niiden eläinten, fiilistelyä. Tuoksujen ja äänien imuroimista jokaisella aistilla. Joskus ääneen puhumista ja huokailuja, kun on niin mahtavaa ja kaunista ja ihanaa, tuntuu niin huipulta, joskus kamalalta. Ääneen puhumista eläimille kuten lehmille, lampaille, peuroille. Joskus pysähdyksiä valokuvan ottamista varten. Kun näkee hetket ja paikat kuviksi tallennettuina, on toisinaan vaikeaa jättää taakseen se ihana vanha kivimuuri, upea luonnon niitty, ihanasti auringonvalossa välkehtivä metsä. Mutta aina ei voi eikä tarvitsekaan pysähdellä kuvaamaan. Ne hetket täytyy tallettaa syvälle mieleensä sinne, mistä sen voi ajatuksiinsa kuitenkin palauttaa. Kaikki se kauneus ja ainutlaatuisuus, minkä pyörän selästä kohtaa, tuo itselleni tähän hommaan juuri sen ihanuuden. Hiljaisuus. Luonto. En aja lenkkejäni aikatavoitteilla, en kilometrit silmissä, en treenaa mitään tavoitetta kohti. Hyvänenaika! Mikään liikkumiseni ei ole kilpailua, ei edes itseäni vastaan. Itsensä ylittämistä se toki voi olla, kilpailuksi sitä en kuitenkaan luokittele. Pyöräilen ilosta, onnesta, hyvästä mielestä. Siitä, että ylipäätään voin ja saan pyöräillä. Että jalkani toimivat, selkäni kestää. Näen, koen, saan olla ihan juuri tässä hetkessä tätä tehden.

Se, että tänä kesänä olen lähtenyt mieheni mukaan pyörälenkeille niin kotisuomessa kuin täällä Mallorcalla, on jo iso juttu. Koska olemme kaksi aivan eritasoista pyöräilijää. Koska en halua olla jarruna ja odotettavana. Koska tiedän, miten tärkeää pyöräily miehelleni on. Ja kun se on niin tärkeää, on ollut ihanaa, että olen saanut osallistua yhteisille lenkeille. Että hän on miettinyt minulle uusia lenkkejä juuri minun jaksamiseni huomioiden. Uskoen vaimoaan enemmän tämän jaksamiseen. Ja niin sitten koitti aamu, jolloin lähdimme nousemaan ensimmäistä vuoristonousuani. Ja myönnetään, etten todellakaan tiennyt, mihin olen lupautunut. Toiselle helppo kun voi olla toiselle haaste. Itsensä ylittämisen paikka. Paikka, jollaiseen ei ihan jokapäivä itseään edes halua asettaa.

Lupasin kirjoittaa pyöräilykokemuksistani yhteenvetoa. Olisi pitänyt heti silloin kirjoittaa. En vain osannut heti lenkin jälkeen vielä eritellä fiiliksiä, kovin ristiriitaiset olivat, toki se into päällimmäisenä, että hitto sentään, selvisin! Ystäväni sai ne ekat tunnelmat. Mutta siis elämäni ensimmäinen vuorelle nousu Coll de sa Batalla, 7.8km jatkuvaa nousua, serpentiinitietä. Bussien ohitellessa kiipeävää lettipäätä. Vuohiperhe onneksi odotti tiensivussa vuoroaan. Olisihan tuo nyt jotain ollut, jos vuohen kanssa kolarin olisi tempaissut. Pyörässä oli tämän nousun ajan satula ihan liian alhaalla. Nostettiin huipulla. Muuten pyörä kyllä toimi hyvin, vaikka olikin omaan pyörääni verrattuna endurance-mallia, joten ajoasento pystympi. Ehkä näin oli parempi. Tuli vauhtia alamäkiin niin paljon, että pelotti. Maisemat menivät valitettavasti vähän hukkaan kun ei uskaltanut katsella. Meni keskittyessä tangon puristamiseen ja siihen, ettei jarrut vaan ylikuumenisi. Juu, matka sujuisi nopeammin jos vaimo uskaltaisi mäkiä lasketella vähän reippaammin. Jossain vaiheessa kuulin, että matka ei ole vielä edes puolivälissä ja että tällä vauhdilla se tulisi kestämään vielä kolme tuntia… Apua. Ja anteeksi. Mutta tasamaalla sitten uskallan kyllä polkea. Ja jaksoin ihan perille saakka. Kylmän cokiksen välitankkauksella. Ja ymmärsin juuri sillä cokiksen hetkellä, miksi mies välillä pitkiltä pyörälenkeiltä on lähettänyt selfieitä kylmän oluen kanssa virnistäen. Ihan taatusti taivaalliselta maistuisi, jos siitä tykkäisin.

Toisena pyöräilypäivänä sitä edellisen päivän pitkää nousua napakampi nosto heti alkuun. 6,3% nousua kahden kilometrin ajan. Ja nyt ekaa kertaa ikinä kävi mielessä, että nyttei taida nainen jaksaa. Että ei vaan oikeasti jaksa. Ja että taidan tuon kivireunan kohdalla pysähtyä. No tuossa mutkassa sitten pysähdyn. No viimeistään tuossa varjokohdassa pysähdyn. Toisaalta takaraivossa raksutti se totuus, että jos nyt pysähdyn, en saa pyörääni enää uudelleen vauhtia. Kunnes sitten olinkin perillä luostarin pihalla. Ilman pysähtymistä. Pienimuotoista kuolemaa tekemässä. Luostari oli muuten auki. Sinne olisi voinut ilmoittautua sisään. Jättää pyörä parkkiin ja sinne vaan. Että terve. En jaksa enää yhtään polkea, joten tänne jään. No, vielä pientä valoa tässä hommassa näin, joten pyöräily voitti Santa Llucian.

Kun katselin luostarin muurilla maatessani alas siihen kylään mistä lähdin nousemaan, en muista, ajattelinko silloin, että hyvä mie! En varmaan. Ajattelin lähinnä, että nyt oli rankinta ikinä. Ja että kun on kroppa, joka lämpenee hitaasti, niin tämmöinen tapponousu heti alkuun ei oo minun juttu. Nimittäin myöhemmin 6,8% nousu lähes samalla matkalla ei enää yhtä pahalta tuntunut. No mutta, yhteenvetona voisi todeta, että nousuja koettu, niistä selvitty, yhdessä melkein 100km poljettu, hermot miehellä kestäneet odottelua eikä jättänyt minua keskelle tuntematonta. Nähty hiljaisia kyliä, pieniä teitä, hylättyjä taloja, pieniä pihapiirejä, lampaita, vuohia, kukkaketoja, sitruunaviljelmiä, oliivitarhoja, tielle liiskaantuneita oravia. Paljon hyvää asfalttitietä ajettu, moikkailtu vastaantuleville pyöräilijöille, pysähdytty kahviloissa tankkaamassa energiaa. Mutta ennen kaikkea -nautittu. Pyöräilty yhdessä. Saatu tästä yhteiseen muistojen arkkuihin rakas muisto. To be continue.

Ps. Kävimme eilen autoilemassa ensimmäisen nousupäiväni tietä mennessämme Lluciin luostariin. Kun lapsille kerroimme, että äiti ja isä pyöräilivät tätä tietä, oli molemmilla ilme ”Äiti, oikeestiko? Miten sie jaksoit?” Niinpä. Hiljaiseksi veti itsenikin kun etupenkillä serpentiinitietä katselin ja kurkin niitä maisemia. Ja päällimmäisenä itsellänikin ajatus, että nousinko oikeasti tämän? Miehelle sanoin, että jos tämä autoilu olisi ollut ennen lenkkiämme niin En. Todellakaan. Olisi. Lähtenyt. Pyöräilemään. En olisi. ”No luuletko, että en sinua tunne! Siksi tämä tehtiinkin näin päin. Että ensiksi pyöräily ja sitten autolla.” oli miehen vastaus. Niinpä. ”Ja kyllä minä sen tiesin, että sinä jaksat tämän nousta. Ei ollut mitään ongelmaa.” Onnea on mies, joka uskoo vaimoonsa silloinkin kun hän ei itseensä usko ;)