Mitä minä opettajana haluan oppilaani kouluvuodesta muistavan?

Mitä sinä muistat omilta kouluajoiltasi? Mikä on päällimmäinen tunne, kun mietit omia kouluvuosia? Millaisia henkilöitä siihen liittyy? Millaiset hetket ovat jääneet mieleesi? Miksi muistat juuri ne hetket mitkä muistat?

Mitä minä opettajana haluaisin oppilaiden muistavan kouluvuodesta? Sain joku aika sitten 15 vuotta sitten luokassani olleelta oppilaalta messengerin kautta viestiä, jossa hän kysyi, mikä on paras koulumuisto minkä muistat meidän kouluajoilta? Kysymys pysäytti, koska en pystynyt nopeasti saamaan mieleeni mitään sen erikoisempaa muistoa. Toki luokka oli ollut kiva ja työkaverit siinä loistavat, mutta parasta koulumuistoa jouduin miettimään. Kysymyksen esittänyt sen sijaan vastasi itse esittämäänsä kysymykseen kertoen Turkuun suunnatun leirikoulun olleen paras muisto. Siinä yhdistyikin monta muistojen merkityksellistä elementtiä: yksin pois kotoa ilman vanhempia, yöretki, uudet retkikohteet. Toki se yhteenkuuluvuus, juuri sen ryhmän omat yhteiset muistot, jotka koettu ja jaettu toistemme kanssa. Varmasti parhaita muistoja monelle muullekin.

Luokissani on aina paljon valokuvattu. On otettu kuvia retkistä, mutta myös luokassa tapahtuvasta arkisemmasta puuhailusta. Kuvilla on suuri merkitys oman kerronnan tukena kuin myös muistin apuvälineenä. Siksi kuvaan paljon ja menneisiin hetkiin palataan usein lukuvuoden aikana kuvien avulla. Kuvien kautta muistijälki vahvistuu. Jälleen tänä keväänä oppilaani saavat kuvamuistot lukuvuodesta. Kun tänään flunssa-kuumeessa kuvia järjestelin kullekin oppilaalle, en voinut välttyä kyyneliltä. Niin paljon kuvista välittyi oppilaiden onnea, iloa, onnistumisen riemua. Kavereiden kanssa jaettuja hetkiä, eväiden syömistä kuusen alla, kiikaroimista vessapaperirullilla, lumisuihkun alla koko luokan voimin seisoen. Itse leivottujen Runebergin torttujen nauttimista räntäsateessa, kirjastokoiralle lukemista/kuvasta kertomista, lukujonon muodostamista metsässä, Finlandia hymnin kuuntelua silmät kiinni puunrunkoon nojaten Fazerin sininen suklaapala suussa hitaasti sulaen. Kyyneleet tulivat kiitollisuudesta näistä hetkistä, jotka olen saanut juuri näiden oppilaiden kanssa viettää. Kyyneleet tulivat myös ikävästä joutuessani hyvästelemään puolet tästä ryhmästä.

Mitä minä opettajana haluaisin oppilaiden muistavan? Sen, että jokaisessa päivässä oli aina jotakin hyvää. Näin me joka päivä ennen kotiin lähtöä totesimme, kun nimesimme päivän hyvän hetken, onnistumisen, mukavan asian. Sen haluaisin oppilaani muistavan, että riittää, kun teet aina parhaasi. Sen parhaasi, mihin sillä hetkellä pystyt. Sen haluaisin oppilaani muistavan, että vaikka sinua kiukuttaa, tulen minä huomennakin töihin. Ellen sairastu. Sen haluaisin oppilaani muistavan, että juuri sinua on tarvittu, että tämä luokka on juuri tämä luokka. Olet tärkeä osa ryhmää ja sinä olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet.

Luokkahuone, jossa koetaan paljon tunteita, synnyttää paljon muistoja. Tämä on "muistisääntöni" jokaisessa koulupäivässä. Tunteet ovat muistojen liimaa. Tunnetaitojen opettaminen päivittäisessä kasvatustyössä on minulle opettajana yksi tärkeimpiä tehtäviä, enkä tästä lakkaa koskaan "paasaamasta". Tunteet ovat läsnä kaikessa ja kaikkialla. Emme pääse niitä pakoon, joten emme voi niitä lakaista pulpettiin emmekä sen alle. Meidän tehtävä on jäsentää, sanoittaa, selventää, avata ja avartaa tunteiden maailmaa. Ja joka päivä myös itse tunnistaa itsessämme omia tunteita ja reaktioita. Ymmärtää ja hyväksyä keskeneräisyytemme. Olemme tunteiden tiellä aina matkalla, ihan jokainen. Keskeneräisyys on ihmisyyttä ja tekee meistä nöyrempiä toisiamme kohtaan. Luo ymmärrystä kohdata toinen toisemme. Ja antaa armollisuutta omaa keskeneräisyyttämme kohtaan.
Tunnetaidot ovat toisinaan hukassa itse kullakin ja se on elämää se. Aina voi seuraavassa tienhaarassa päättää astuvansa vähän paremmalle polulle jos äskeinen ei ollut se, mitä haluaa seurata. Tänäkin vuonna luokassani on koettu tunteita, jaettu tunteita, sanoitettu tunteita ja opittu tunteista. Ja voin todeta, että tällä tiellä jokainen oppilaani on valtavasti kulkenut eteenpäin. On otettu isoja harppauksia, sipsutettu tasaisella vauhdilla, loikittu, pompittu edes takaisin, mutta onpahan joka tapauksessa eteenpäin taivallettu. Kuvamuistot kertovat hetkistä, jotka toivon jokaisen muistavan. Vaikka kuvissa on vain pieni osa sitä arkea, jota olemme jakaneet yhdessä tänä lukuvuotena, silti jokainen kuva kertoo ja välittää tunteita ja tunnelmia. Yhdessä koettuja hetkiä, iloa, naurua, onnistumisia, itsensä ylittämisiä, rohkeutta. Kuva auttaa muistamaan, mitä juuri tänä vuonna koulupäiviimme sisältyi. Se auttaa myös äitiä, isää, sisaruksia ja muita tärkeäitä henkilöitä osallistumaan jokaisen oppilaan kouluvuoden muisteloihin. Siksi kuvasin. Ja siksi haluan kuvat sinulle, oppilaani, antaa. Että muistaisit.

Ps. Lattialle tipahtanutta kananmunaa en valokuvaamossa teetättänyt. Se on kyllä kuvattu, mutta sen me muistamme ilman kuvaakin. Tapahtuneesta on jo yli vuosi ja yhä te kaikki silloin läsnäolleet sen muistatte. Joka kerta kun aloimme tänä vuonna leipomaan kuului "muistatteko mitä tapahtui silloin yhden kerran kananmunalle...kävi vaan läts!" Ja kaikki me nauroimme. Sillä lattialle tipahtanut kananmuna joka sanoi läts, on yksi tärkeä koulumuisto.

Yksi koulumuisto: "Kasvaako pupun papanasta jotain jos sen laittaa multaan?" Testattu. Tällä kertaa ei itänyt.