Hyytymistä ja hyggeilyä

"Sie mihinkkään töihin mene, jäät lepäämään" sanoin ystävälleni, jolla ääni käheänä, yskä vaivasi eikä muutenkaan ollut terveen oloinen. Helppo sanoa, vaan tekisinkö ite? Jäisinkö kotiin? En tietenkään. Kun enhän minä ole sillä tavalla sairas, ettenkö pystyisi töissä olemaan. Sen lyhyen työpäivän. Ja sitten lepäämään. Kun se on aina oma hommansa järjestellä se päivä. Sijaiselle (jos sellaisen saa) ohjetta antaa, lukea wilmat, laittaa viestit kuka poissa ja kuka lähdössä aiemmin, kurkata kalenterista ne merkinnät, että mitä olikaan muuta sen opetuksen lisäksi. Ei toki tarvitsisi, mutta täytyyhän sitä nyt muitakin ajatella! Edestäsi löydät minkä taaksesi jätät. Että sitä helpommalla pääsee, kun menee paikalle ja hoitaa hommansa. Ja sitten jättää vaikka ne harrastuksensa välistä. Kun ei sillä tavalla kuitenkaan kipeä ole. Millä tavalla? Sillä, että on se hervoton kuume tai oksennus tai ripuli. Niistä kolmesta joku. Plus se äänen lähteminen kokonaan. Sen meinasin unohtaa. Muut ei oo mitään sellaista, mikä työn tekemisen nyt estäisi. Nappia naamaan jos päähän koskee, nenäkannua tukkoiseen nokkaan ja menoksi. Mitä sitä nyt tyhjästä jäämään. Näin aattelen minä. Sinä varmaan toisella tavalla ja onnea siitä. Ehkä minäkin vielä opin toisin ajattelemaan. Ja tätä kirjoittaessani ja tämän sanoiksi pukiessani koen kyllä pientä, oikeastaan suurta pistoa rinnassani siitä keskustelusta, jota käydään sairaiden lasten hoitoon/kouluun tulemisella. Että kuinka me itse aikuiset työpaikoillamme toimimme. Jäämmekö ajoissa lepäämään, tulemmeko toipilaina töihin? Olenko oikeasti niin korvaamaton tapaus, että ilman minua maailmaa kaatuu?

No. Kyllähän se sitten jossain vaiheessa tulee sekin hetki, kun on vain jäätävä kotiin. Lepäämään ja keräämään voimia, jotka siinä pienessä sievässä taudin poikasessa huvenneet ihan huomaamatta. Ja kehittyneet vähän isommaksi taudiksi, jonka vuoksi nyt hengitellään vähän raskaammin, hengästytään pelkästä neljän seinän sisällä liikkumisesta ja mietitään, että mikähän hitto tää on, kun maatessakin keuhkoissa puristaa. Ja sitä pientä lämpöäkin on jo useamman viikon riittänyt. Että kauanko tätä vielä kestää ja milloin tuo nyt jo puolessa välissä oleva hevoskuuri alkaa auttamaan.
Ja se lepääminen. Se kun on minulle niin helpponakki. Lepään kyllä joka päivä ja sitä lepoa ja liikettä on ihan tasaisesti arjessani (mieheltä ei kannata kysyä, koska hällä joku ihan toisenlainen käsitys minun lepäämisestä) mutta tämmöinen kokopäiväinen sohvalla röhnöttäminen ei kertakaikkiaan ole minua varten. Kyllä nyt aina yhden vessan voi siinä sivussa pestä, eikö? No, sen testasin. Huonoin tuloksin. Siis puhtaaksi toki tuli, mutta eipä ole koskaan sykkeet noin kovasti kohonneet pönttöharjan heiluttelusta.

Kun muu perhe lähti eilen Pohjois-Karjalaan viikonlopun viettoon, mies ohjeisti, että lepäät sitten etkä ala kaappeja siivoamaan! No, niitä en olekaan siivonnut, mutta sanoin, että ei sitä koko aikaa voi maata, kun menee paikat ihan jumiin! Kehotti vaihtelemaan asentoa! Että voi sitä kuulema välillä olla muussakin asennossa kuin selällään. Heh heh. Mutta täytyy kyllä todeta, että kun kolmatta päivää lepäilee, ottaa iisisti, ei näe kettään (paitsi Mari eilen kahvilla pyörähti, kiitos siitä hetkestä vaikka hengästynyttä kommunikointini oli. Ja Heli ihana toi kukkasia ja roseviintä illan suussa) niin alkaa olla vähän levoton olo. Kirjoja olen lukenut. Roikkunut ihan törkeän paljon netissä. Syönyt suklaata. Ja vähän kyllä viiniä maistelin, kun olin ensiksi tarkistanut, saapiko lääkkeen kanssa sellaista tehdä. Ei ollut ehdotonta kieltoa, joten eikös se silloin ollut vähä niinku lupa ottaa. Nukkunut vähän väliä ja pitkiä yöunia. Purkanut ja pessyt kansallispukua. Ärsyyntynyt kamalista olohuoneemme matoista. Seuraillut lintuja ikkunasta. Miettinyt, että tämmöistäkö elämäni mahtaa olla sitten, kun olen vanha. Että ikkunasta seuraan mustarastasta, harakkaa, talitiaisia, ja ihastelen niiden auringossa keväthankea vasten kiiltäviä höyhenpeitteitä? Ja huokailen, että voi miten ihania ovat. Enkä muuten ärsyyntynyt likaisista ikkunalaseista, koska siihen pisteeseen täytyy näköjään kertätä vielä enemmän epätoivoa. Saanut kierrätyskeskuksesta varaamani vanhan tuolin kotiin (Helille taas kiitos). Ja ollut levoton.

"Voi miten ihanan hiljaista täällä on! Mie kyllä nauttisin!" sanoi ystäväni, kun ovella jälleen pyörähti. Niin kai sitten. Ja tavallaan toki nautinkin. Mutta tämä oli kyllä se plään nro xxx tälle viikonlopulle. Sen Arctic road runin, kiipeilyn, ystävien kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen. Yksin oleminen. Sairastaminen. No, nyt aika tämmöiselle levolle. Itsensä parantamiselle. Ja terveytensä arvostamiselle. Ettei se ole itsestään selvyys, että hyväkuntoinen hyvässä kunnossa pysyy.



Ps. Tein tämmöisen hygge-nurkkauksen. Voi näin sitä asentoa välillä sohvalta pystymmäksi vaihtaa ;) Tähän kohtaan olikin sisustaminen jäänyt kesken, 6 vuotta siis meni, että tuoli tähän löytyi. Tai eipä sitä tiedä, jääkö tuoli tähän vai siirtyykö pihalle. Mutta 10e oli ihan sopiva hinta tuolille, joka vielä vähän miettii paikkaansa. Yritän hygettäytyä nyt tähän kohtaan kodissamme. Ihanaa viikonloppua jokaiselle!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Kiitos!

Iceland weekend, part 2 - Seljavallalaug, kuvotusta ja kikatusta