Muistatko isä?

Mitä muistat kun olin pieni? Millaisia asioita, paikkoja, tapahtumia? Mitä niissä tunsit?

Minäpä kerron, mitä minä muistan, mitä tunsin.

Muistan aamuiset askeleesi, kun heräsit hiljaa lähteäksesi töihin. Muistan, miten hiljaa suljit kaikki ovet. Lastenhuoneiden, keittiönkaappien, lähtiessäsi ulko-oven. Muistan miten hiljaa rapisi ruisleipäpussi, avautui gotlermakkarapaketti kun söit aamupalaa. Et paljoa syönyt, vain vähän, koska aamupala ei sinulle kovin aikaisin maistunut. Ja silloin oli aikainen. Otit mukaasi rasiaan pakatut, edellisenä iltana tehdyt eväsleivät. Ne aamukahvitauolle sekä lounaalle tarkoitetut. Ja hiljaa painoit oven kiinni. Hiljaa vaipui auton ääni arkiseen aikaiseen aamuun. 

Muistan kärsivällisyytesi opettaessasi minua luistelemaan. Muistan siksi, koska oppiminen ei ollut helppoa. Vaikka jalassani oli punaiset, valkoisella karvareunuksella somistetut luistimet. Naapurin tytöltä pieneksi jääneet. Ne kuusivuotiaalle kaikista kauneimmat koskaan nähdyt luistimet. Kunnes koulussa huomasin, ettei sellaisia ollut kenelläkään toisella. Olivat kaikki valkoisia, kaunoluistimiksi nimitettyjä. Kolmella teräpiikillä varustettuja, sillä piikit laskettiin ja piikit täytyi olla. Koska tytöt käyttävät kaunoluistimia ja kaunoluistimissa on oltava piikit. Näin sanottiin. Veit sinnikkäästi luistelemaan, vaikka et itse omistanut luistimia. Muistan itkut, kiukut ja huonommuuden tunteen. Ja rumaksi muuttuneet luistimet. Mutta minä opin. Yhdellä jalalla luistelemaan ja se oli hyvä se.

Muistan vahvaa ikävää aina jos jouduin sinusta eroamaan. Isot tytöt eivät itke, mutta minua silti itketti ja sinä hellyit ottamaan minut mukaasi. Muistan malttamattoman mieleni, milloin lähdetään pois täältä-narinan, kun sirkkelöit omakotitaloa varten tulevia lautoja. Muistan, miltä näytti se vihreä teollisuuspaperirulla, josta vedit paperia verta vuotavan nimettömän sormesi tukkeeksi. Ja sen, miten ensimmäisen kerran kuulin sinun kiroavan kivusta ja sanovan minulle tiukasti "ole hiljaa". Muistan, miten hädissäni pyysin sinulta monta kertaa anteeksianteeksianteeksi ja koin, että sirkkeliin leikkautunut nimetön sormi oli minun syytäni. Koska olin hoputtanut. Narissut turhaan. Muistan lapsen hädän ja molempien hiljaisuuden autossa matkalla ensiapuun. Ja sen, miten päätin, etten koskaan enää narise sinulle.

Muistan ystävällisyytesi ja lempeytesi toisia kohtaan. Miten juttelit autotallissa puuhatessasi tiellä ohi käveleville. Miten kohtasit ystävyydellä lähellä asuvan kehitysvammaisen miehen, joka rukkasia yhteenlyöden joka päivä kävelylenkillään pysähtyi seuraamaan touhujasi. Ilman yhteistä, selkeää kieltä tulitte hyvin toimeen, kohtasit hänet aivan kuten muutkin kulkijat. Juttua heittäen, huumoria viljellen.

Muistan ilon ja hassuttelun. Jokaisessa päivässä oli aina jotakin mukavaa, kutkuttavan hauskaa, vitsin tynkää, naurua. Vaikka tiedän, ettei se arki todellakaan sellaista aina olisi ollut. Kun on taito nähdä jokaisessa päivässä iloa, se oli voimasi, ehkä selviytymiskeinosi, on sitä yhä edelleen. Muistan hetket metsän ihmeiden äärellä, ilvesten, kettujen, hirvien seuraamiset. Kuinka auto pysäytettiin metsäisellä taipaleella tien sivuun, että voimme kaikki hiljaa seurata, mihin ilves tuosta aikoo seuraavaksi loikata. Muistan tupaan kannetut puusta pudonneet pienet linnun munat, sekä pudonneen oravan pesän, johon orava pehmusteeksi oli laittanut sinun vanhan työpaidan kangasta. Muistan linnunpoikaselle pellolta kaivamasi madot. Hankiaisen mäenlaskuun rakennuspressusta leikatut alustat. Muistan pyörälenkit tarakallasi istuen ja sen korkeanpaikan jännityksen sillan alla kuohuvasta koskesta. Muistan myös vanhempiesi kanssa tehdyn retken Imatralle, jossa melkein meinasin tippua Imatran kuohuvaan koskeen. En tietenkään oikeasti, mutta siltä se tuntui ja sen tunteen yhä muistan. 

Paljon muistan. Enemmän mitä ehkä tiedät tai muistat itsekään. Muistan sinun surusi, kun löysit isäsi menehtyneenä. En vielä silloin tiennyt, että myös sinä osaat itkeä. Muistan miten minusta tuntui pahalta, kun sinua kiellettiin itkemästä. Tiedän herkkyytesi ja ne hetket, jotka herkistävät. Tiedän myös, milloin tarvitsit omaa aikaa ja tilaa tälle herkkyydelle, usein varastossa jotakin puuhaten, poistuen paikalta, vetäytyen omiin oloihin. Tiedän sen, koska olen tyttäresi, joka tuntee samoin. Ja samalla tavalla tuntevat eivät tarvitset sanoja. Sen vain tietää, kun herkässä hetkessä ovi käy ja poistuu paikalta. Ja se on hyvä, että on joku paikka, missä voi olla omien tunteiden kanssa. Omassa rauhassa.

Muistan paljon. Paljon rakkautta, iloa, lämpöä, ääretöntä positiivisuutta, turvallisuutta. Muistan naurua, huumoria, arjesta nauttimisen hetkiä. Muistan lempeän ja välittävän isän, turvallisen aikuisen.  Muistan, ettet koskaan lannistanut, vaan kannustit, uskoit, luotit. Muistan myös sinulta uuniin yöksi jääneen saunamakkaran.  Että kaikenlaisia muistoja sitä mielen sopukoihin mahtuukaan. Muisti muuttunut muistoksi. Rakkaaksi sellaiseksi. Kiitos jokaisesta hetkestä, isä. Kiitos, että yhä jaksat välittää, huolehtia. Kysyä, mitä kuuluu, mikä on vointini. Mikä sää meillä täällä etelässä on. Milloin tulemme seuraavan kerran. Kiitos, että lähetät valokuvia arjen kohokohdistasi, savupiipun korjauksesta, ensi lumesta, ruohonleikkurista, lastenlasten vierailuista. Näin voin olla arjessasi edelleen mukana, vaikka kaukana olenkin. Sillä se arki, se sitä parasta. Sen olen sinulta oppinut. Kiitos.

Ps. Tänään meillä syödään makkarakastiketta ja perunamuusia. Isänpäivän kunniaksi. Toiveruoka tämän perheen isältä, rakkaalta mieheltäni.