Voima muutoksen hetkissä



Olen rutiinien ja pysyvyyden ihminen. Ennakointi, organisointi, järjestelmällisyys voimiani. Hommat hanskassa asiassa kuin asiassa.  Tai no ainakin sellaisissa, missä tiedän osaavani, selviäväni. Sellaisissa, mitkä tuttuja, helppoja, omalla mukavuusalueella olevia. Teen usein asioita niiden sujuvuuden vuoksi, en itseäni haastaen. Valitsen siis sen ns. helpon tien. Miksi? Kaikki nuo edellä mainitut syyt sekä se, että miksi ihmeessä en tekisi sitä mitä osaan, mikä sujuu, mikä onnistuu? Pienellä vaivalla iloa, eikö? Mutta kun ei. Iloa isommin kun uskaltaa enemmän.

Olen nuo edellä mainitut ominaisuudet, mutta onneksi tänä päivänä myös paljon muutakin. Olen iskenyt itseeni leiman, jonka alle on helppo vetäytyä. Leiman, joka on estänyt edistymästä, kehittymästä, kehittämästä. Leiman, jonka alta on ollut vaikea päästä ylös, mennä eteenpäin, kurkata muualle, nähdä ylipäätään muualle. Vaikea uskoa itseensä, koska "enhän minä" ja "mitäpä minä nyt, näin on hyvä". Mutta elämässä tulee eteen muutoksia. Odottamattomia sekä odotettuja. Työelämän muutokset alasta riippumatta ovat tämän päivän kuormana monelle. Osalle muutos tuo energiaa, osalta se vie sitä. Pysyvyyden, tutun ja turvallisen nimiin luottavat ovat muutoksen aallokkossa usein hämillään. Pidetään kiinni tutusta, luotetaan vanhaan, perustellaan asioita menneillä hyvillä ajoilla ja periaatteilla. Itsekin usein kuulen perustelevani asioita menneellä ja jurnuttavani muutosta vastaan. Itsepäisesti jatkaen samaa rataa.

Toki kriittisyyttä muutoksen pyörteissä tarvitaan. Kaikki muutos ei aina ole hyvästä (vai onko?), tarvitaan tuttua ja turvallista sekä pysyvääkin (tarvitaanko?). Mutta tosiasiassa varsin usein muutoksen äärellä ollessa muutosta tarvitaan enemmän itsessä kuin ympäristössä. Kun emme enää kykene muuttamaan tilannetta, meidät haastetaan muuttamaan itseämme ja se jos mikä ottaa toisinaan koville. Riippuen meidän henkilökohtaisista ominaisuuksista, historiasta, resilienssistä, omasta muutoskyvykkyydestä. Muutos ei totta vieköön aina ole helppoa. Se vaatii luopumista, vanhasta irrottautumisia, ponnisteluja, uuden omaksumista, epämukavuusalueelle astumista. Ja keskeneräisyyden sietämistä. Ihan suunnattoman paljon panoksia tilanteessa, jossa henkilökohtaiset paukut voivat olla vähissä. Tällöin muutoksen kuorma hartioilla kasvaa ja on vaikea uskoa selän vielä jonakin päivänä suoristuvan, katseen hakeutuvan kauemmaksi kuin tähän hetkeen. Vaikea uskoa valon löytyvän edestä.

Haasteen hetkellä, muutosten myllertäessä, mielen ollessa mutkalla ajatus siitä, että pienet askeleet vievät varmiten eteenpäin, on itseäni lohduttava ajatus. Eteenpäin suunnattu ajatus auttaa näkemään edessä olevan kasvun ja muutoksen mahdollisuuden. Kasvamiseen kuin myös muutokseen tarvitaan aikaa. Ei mikään kasva pellossa, jota taukoamatta kynnetään. Aika, armollisuus, keskeneräisyyden sietäminen, inhimillisyys. Luottamus siihen, että kaikki hyväksi kääntyy. Jos pelaamme elämämme aina varman päälle, valitsemme tutun ja turvallisen, päätämme samalla, ettemme enää halua kasvaa emmekä muuttua. Kuka tätä haluaa? En minä ainakaan. Että tällaiseksi jäisin. Uskon vahvasti, että kaikella muutoksella on tarkoituksensa. Muutosten myötä avautuvilla ovilla avataan ja pohjustetaan uusia kasvualustoja, opitaan ja oivalletaan uusia, innostavia, itseämme kasvattavia asioita. Se, millaisella otteella muutoksen ovenripaan tartumme, on jokaisen itsensä vallassa. Jos voimia ei ole tänään, ehkä huomenna sitten paremmin. Tänään voi ollakin se tuttu ja turvallinen omia voimia säästävämpi ratkaisu. Se on ookoo ja sille armollisuuspointsit naps. Mutta luota itseesi ja voimaasi, äläkä koskaan kadota sitä valoa, mikä edessäsi kajastaa. Olet itse se valo, joka sieltä edestä takaisin peilautuu. Ja se on voimasi muutoksen hetkissä.


Ps. Ja kun nyt ikkunasta ulos katson, kevät näköjään meni ja talvi tuli takaisin! Melkoinen muutos myös sille peipolle, joka pihapiiriimme saapunut laulullaan ilahduttamaan. Lunta nokkaan. Ei olisi kiva olla just nyt peippo.



Kommentit

Suositut tekstit