Ope ja elämän eväsreput



"Mä en sit koskaan aio vaihtaa luokkaa. Mä haluun aina olla sun luokassa." "Ketähän tähän meidän luokkaan sit ensi vuonna tulee?"
Kevään lähestyessä loppua pienten ja suurempien oppilaiden mielessä myllertäviä kysymyksiä on varovaisesti pitkin kevättä esitetty milloin ruokapöydässä, milloin kävellessämme jonossa. Opettajana asian toki olen hetken aikaa tiennyt. Sen kuka jatkaa, kuka vaihtaa luokkaa, kuka tulee vuorostaan oppilaaksi juuri tähän luokkaan. Olen tiennyt ja se tuntunut välillä sydämessä asti. Katsoa vielä niin kovin haurasta ja pientä koululaista. Jonka kanssa kuljettu koulupolkua alusta alkaen. Vahvistuttu ja vahvistettu toinen toisiamme. Kuljettu eteenpäin, välillä poiketen sivuille, välillä haettu vauhtia takavasemmalta ja siltikin menty eteenpäin koululaisen kokoisin askelin. Kullekin sopivalla tahdilla. Mihinkään meillä ei ole ollut kiirettä. On vain ollut aikaa. Puolin ja toisin on yritetty ymmärtää, kuulla, nähdä. Toisinaan siinä onnistuen paremmin, toisinaan vähän huonommin. On nimetty ja tunnistettu tunteita itsessä ja toisessa. Vahvistettu kaveritaitoja. Harjoiteltu jakamista, antamista, vastaanottamista. Myös kehujen ja kiitosten. Erityisesti niiden. Hyvän huomaamista jokaisessa päivässä. Hyvän huomaamista meissä itsessämme, myös toisissamme. Sen sanoittamista, kertomista. Sen kuulemista. Sille hyvälle rakentamista. Sen muistamista. Myös niissä hetkissä, joissa hyvä kehnomman taakse meinannut kadota. On opittu luottamusta, rehellisyyttä, vastuunottamista. On opittu luottamaan. On opittu.


Erityisluokanopettajana en muista sellaista vuotta, että olisin aloittanut uutta lukuvuotta vanhalla luokkakokoonpanolla. Syksyllä alkaa 20. vuoteni opettajana. Aika hätkähdyttävää. Siis se, että joka vuosi muutoksia luokassa. Hätkähdyttävää myös siksi, että kyseessä ovat olleet usein sellaiset lapset, jotka reagoivat muutoksiin voimakkaasti ja joilla muutoksiin sopeutumiseen tarvitaan paljon aikaa. Melkoisessa tunnemyllerryksessä pienet kuin suuremmatkin mielet siis ovat ja tähän olen valmistautunut näinä viimeisinä koulupäivinä. Ymmärryksellä vastaanottamaan kiukun, levottomuuden, jännityksen. Mutta myös ilon, tyytyväisyyden, uteliaisuuden. Yritän myös valmistautua hyvästelemään puolet luokkani oppilaista, jotka eivät syksyllä enää arkista aherrusta kanssani ole jakamassa. Tiedän, että jokaisella oppilaallani on repussaan omia hyviä eväitä, joista riittää poweria uusien tilanteiden kohtaamiseen. On sellaisia eväsleipiä, jotka voideltu ilolla ja positiivisuudella. Väliin on laitettu reippaasti hauskoja hetkiä. Viipaloitu mukaan mukavia muistoja. Ripoteltu oppimisen ja oivalluksen mausteita. Eväät kääritty sellaiseen pakettiin, joka välittävän aikuisen käsin suljettu. Sen aikuisen, jota joskus kaivattiin, kun hän kävi vessassa. Sen aikuisen, joka halasi kun sinä halusit halata. Sen aikuisen, joka joutui joskus olemaan se "vitun paska ope" asettaessaan sinulle rajoja. Sen aikuisen, jonka poissaolo aiheutti sinussa levottomuutta. Sen aikuisen, jonka luokse sanoit haluavasi muuttaa. Sen aikuisen, jota olet tietämättäsi opettanut olemalla oma itsesi. Sen aikuisen, joka tietää, että sinä olet taas monta senttiä isompi kun elokuussa iloisesti tervehdit uuden opettajan kädessä hymyssä suin roikkuen. Sen aikuisen, joka saa olla sinun opettajasi vielä hetken aikaa. Ja kenties jonakin vuonna taas uudestaan.

Kiitollinen ihan jokaisesta koululaisesta, pienestä ja suuresta, joiden elämän eväsreppuja olen saanut olla omalta osaltani täyttämässä. Kiitollinen jokaisesta luokassani työskennelleestä aikuisesta- ilman yhtäkään teistä en olisi tästä tärkeästä tehtävästä selvinnyt, elämän eväsreppujen täyttämisestä. Kiitos.



Kommentit

Suositut tekstit