Draamaa ja venyneitä paikkoja, Rivieran arkea suomalaisittain

Vieux Nice, Réve d´Ange. Keijujen taikaa.

"Eiiii, ei taas mihinkään kylään! Ja aina vaan niitä valokuvia ja valokuvia! Mä jään kyllä autoon! Liimaan itteni penkkiin kiinni!" Aa että. Meijän lapset. Teini ja vähä pienempi temperamentti-Terttu. Pikkaisen vielä mentaaliharjoittelua vaatii, sen verran heiluvaista tuo mieli ja sen äkkinäiset vaihtelut. Totta puhuen, harjoittelusta hyötyisi välillä itsekin... No mutta, leppoisaahan tämä matkailu on. Kuka se kirjoittikaan, että tänä päivänä on trendikästä hehkuttaa sitä täydellistä ja upeaa eloa. Saattaa unohtaa sen The realityn ihan vahingossa. Kun se ei niin trendikästä. Sanoa, että välillä kuulkaa sarvea otsan läpi pukkaa. Tuuppa siihen tarjoamaan mentaaliharjoitusta niin seuraavalla kerralla osaat olla tarjoamatta. Olen toki sitä mieltä, että sanomisiaan (ja kirjoittelujaan) sillä silmällä kannattaa miettiä, että a)onko se hyödyllistä b)onko se ystävällistä c)onko se ylipäätään hyvää mieltä tuottavaa. Sen vuoksi sen positiivisuuden ylläpitäminen, sen näkeminen siinä shaissendaalissakin, on oikeasti antoisampaa. "Sä saat tästä niin hyvää blogiainesta!" Ystäväni on nauranut moneen kertaan, kun kuulumisia ollaan vaihdettu, hänelle höyryjä välillä päästänyt. No varmaan joo saisi. Ja vuoden äitipalkinnon päälle. Ja vuoden vaimo siihen samaan syssyyn. Kukat tuossa alla jo valmiina.

Rakastan näitä vanhoja pieniä kyliä. Se varmaan on tullut todettua aiemminkin. Olen vissiin entisessä elämässä asunut oikeasti vanhassa kylässä. Sen suurperheeni kanssa. Voisin kulkea kylissä aamusta iltaan. Ihan hissukseen vaellella, kuvailla, fiilistellä. Pysähtyä välillä kahville. Onneksi ovat pieniä kyliä. Nimittäin pikkasen on hermoheikkoutta tällä muulla poppoolla havaittavissa. Eivät näe näitä kyliä samoilla silmillä mitä minä. Eikä tarttekaan. Välillä kuitenkin huomaan, että jotain on matkan aikana tarttunut. Havaitsevat upeita yksityiskohtia, joita aidosti ihastelevat. Tätä siis tapahtuu välillä. Joskus. Omat kamerat kun on mukana niin helpottaa havaitsemista. Tai kuulokkeet korvilla. Hiljentää kulkijan. Eilen ei ollut mitään noista. Viimeisin reissumme St Paul de Venceen eilen oli ihan kaverin lapsen sanoin "eeppinen p****". 

St Paul de Vence

Eilen aamulla kävimme vanhassa Nizzassa keiju-liikkeessä, Réve d´Ange, joka on perheemme vakiokohde. Sinne menemme joka kerta kun Nizzassa liikumme. Suositteluni. Keijumainen hetki ja se keijupöly pysyi nahkoissa tasan siihen saakka, kun takapenkki kuuli, että automme (jossa ilmastointi rikki) kaartaa tuon vanhan kylän kautta. Ne spiikit tuossa alkutekstinä. Itseäni harmitti, etten muistanut ottaa järkkärikameraa mukaani, joten iphoneen täytyi turvautua. Ja sehän ei todellakaan ole sama asia. Mutta, niinhän sitä sanotaan, että ne parhaat muistot säilyvät sydämessä, ei kuvissa. Siltikin niin mielelläni olisin kuviksi tallentanut tuon hurmaavan kylän kadut, galleriat ja pienet yksityiskohdat, joita kukaan muu ei enää siinä vaiheessa nähnyt. Tahti kylän halki liikkuessa oli sellainen, että melkein jäivät jalkoihin japanilaiset turistit. Mietin, että pystyyköhän ihmisten liikkumisen tahdista päättelemään, että ahaa, tuossa menee suomalaisia...tuossa ruotsalaisia? Veikkaan, että suomalaiset pitävät aikalailla kärkisijoja. Mitä näitä nyt turhaan kahtelemmaan, vanahoja kyliä. Onhan nuita nähty. Kurjia ovat. "Mä en koskaan tuo omia lapsia katselemaan jotain vanhoja kyliä! Mitä näissäkään muka on nähtävää?" toisen kompatessa teiniä. Taisi olla muuten ainoita asioita, joista olivat eilisen aikana samaa mieltä. Jihaa, siitä voimaantuneena jaksoivatkin sitten sulassa sovussa painattaa sen sata metriä meitä vanhempia edellä. Eläköön sisko!

Koti-ikävää. Eivät ole tunnustaneet. Saattaa sitäkin olla. Kavereita ainakin on ikävä. Koska ei tietenkään "ton" kanssa voi mitään tehdä! Draamaa riittänyt ihan sellaisissakin tilanteissa, joissa ei kuvittelisi siihen olevan saumaa. Alan jo oppimaan, että aina löytyy sijaa draamalle. Koskaan et voi tietää, milloin ja ja missä se pääsee valloilleen. Nyt kun olisi pääsykokeet teatterikorkeaan niin ovi sille uralle lentäen aukeaisi! Draaman vuoksi ei tämä arki käy koskaan tylsäksi, jos tähän sen positiivisuuden heitän. Siltä se ei aina oikeassa hetkessä valitettavasti tunnu. Mutta ihan kai se on hyvä, jos jälkikäteen tuntuu. "Sulla on kyllä pitkä pinna" totesi ystäväni täällä vieraillessaan. Otin sen kohteliaisuutena, koska pitkältä se pinna ei aina itsestäni tunnu. Tänään ei tuntunut, eikä se myöskään sitä ollut. Tennis-sessio jäi puoleen tuntiin. Toki parempi sekin kuin ei ollenkaan. Melkoisen haastavaa on pelata, jos kanssapelaajalla ei jalka alustasta irtoa. Sen verran iso kenttä, että minen ihan suoraan pelaajalle välttämättä osu. Varsinkin kun jossain vaiheessa ei enää vastapelaajan mailakaan liikkunut. Roikkui käden jatkeena. Pienelle metsäretkelle lähti sitten vain pienempi. Jäi omaa aikaa viettämään isompi.

"Äiti mitä tosta puusta valuu?"

Kiersimme 3km lenkin "mua alkaa jo pelottaa"-metsässä. "Entä jos täällä on villisikoja? Mä kuulin jo sian äänen". Lopulta saavuimme aasien luokse. Ja sieltä aasit iloisesti huutaen luoksemme juoksivat. "Mä en o tienny, että aasilla on tuollainen ääni!". Biologian tunti checked. "Toi alkaa tekemään kakkaa! Hyi että, sillä roikkuu se kakka kiinni!" Ei ollut kakka. Se oli Se. "Siis mitä?! Ei toi voi olla pippeli! Se venyykin noin! Ja se on musta!" Tätä järkytystä aikansa hoki. "Siis miks se tekis noin jos se on pippeli?" No, pippelit on sellaisia. Yritin. "No ei kyllä iskän pippelikään tolleen veny!" Ja siihen sitten jotenkin jäi tämä biologian tunti, koska tuo aihe tulee opetussuunnitelmassa vasta muutaman vuoden päästä. Kiersimme polun ja palasimme takaisin aasien luo. Oli Se vetäytynyt näkymättömiin, joten aihe ei enää vaivannut. Siskolle kyllä muisti mainita ruokapöydässä, mutta sisko ei ollut ollenkaan halukas kuulemaan. Vaihtui keskustelu sitten Särkänniemen huvipuistoon ja laitteisiin. Ehtivät myös uimaan. Pikaisesti. Tappeluksi meni "kun toi sukelsi päälle" ym. Nyt ovat taas omissa oloissaan. Ehkä kohta jälleen yhteiselo sujuu.  Onhan tätä päivää vielä jäljellä. Minä menen nyt keittelemään ne hyvät kahvit kera Madeleinen (se joku muffinssin tapainen leivonnainen). Meijän arki. Kolmen yön päästä vaihdetaan maisemaa. Luulen, että jokainen on siihen valmis. Varsinkaan kun eivät enää innostu kulkemaan minun kanssa näissä kylissä täällä. Siellä taas sitten uudet kylät! Ja ne laventelipellot! Onhan tää hei mahtavaa. Oikeesti! ;)

The Aasit. Muistissa vissiin ikuisesti...

Sydämiä sulle.