Lapsi, kamera ja halko.



Lähtivät ilta-aurinkoa ihailemaan. Otetaan äiti kamerat mukaan, jooko? Otetaan vaan. Käydään katsomassa, onko joku pilkkimies uponnut jäihin. Täällä on äiti yleisöä, toteaa. Rannalla joukko venäjää puhuvia aikuisia. Valokuvaamassa hekin. Olisit laittanut sinäkin kumpparit, arvasin, että täällä on kuraa, jatkaa äitiään valistaen. Hei, mä voinki huuhdella nää kurat tässä pilkkireiässä, hihkuu. Kuvia otetaan. Vanha Canonin digitaalikamera räpsyy. Oi, mä sain tosi ihanan kuvan, kato! Tässä on niinku raja taivaassa, ilakoi lapsonen.


Rantaa pitkin kävellään. On jo jostain kohtaa sulanut ranta. Kevät. Oi että miten voikaan kevät tuoksua hyvältä. Mut äiti, mistä tää järvi on tähän tullut? Onko tän joku joskus kaivanut? Mistä tää kaikki vesi on tullut? Voiko tää joskus tästä kuivua? Pohdintoja ja ajatuksia. Pienessä viisaassa päässä. Nyt oo äiti hysss. Nyt ollaan hiljaa niin mä otan videoo. Kun noi kaikki linnut laulaa niin ihanasti. Kauempaa järveltä kuuluu joutsenen ääntä. Missä, mä haluun nähdä. Ei me nähdä. Onneksi kuitenkin kuultiin, vai mitä äiti. Lähempänä tityyt ja mustarastas kera muiden sirkuttajien pitävät omaa kevätillan soittoa. Niistä videolle ääninäytteet naps.




Mä näytän sulle yhen paikan, tuu. Kävellään rannan kävelytietä pitkin. Löytää kävellessä kuvattavia kohteita. Äitinä huokaan ylpeydestä lapsen kyvystä nähdä kauneutta kaikkialla. Perillä ollaan. Tää on krokotiililampi, mä oon nähny täällä krokotiilin. Oikeesti oon. Kohde on iso kuoppa, jossa aina vettä. Oikeastaan sydämen muotoisissa kehyksissä. Lapsikin huomaa sydämen. Huomaa myös maassa halon. Halko lähtee välittömästi matkaseuralaiseksi, "koska mä oon hei luonnon rakastaja ja siitä huolehtija" perustelee, kun pyydän oitis jättämään halon (sen likaisen) sinne mistä se löytyi. Ei jätä. Kainalossa pysyy. Rannalla asettelee halon pienelle laiturille ja kauempaa huomaan, kuinka vanha Canon ikuistaa laiturilla makaavaa puupökkelöä. Kauneutta kaikkialla. Sitä sen täytyy olla.


Matka jatkuu auringon laskiessa. Mustarastaan laulu kantautuu kauas. Kotipuussamme se edelleen on, kun kierrokseltamme kotiin palaamme. Tuo upea laulun taituri. Lapsi kerää matkalta talteen halon seuraksi risun, "koska tää pitää pelastaa tieltä". Kotipihassa vie ne talon nurkalle, jossa muitakin itse kerättyjä luonnon aarteita, kuten hevosten heinät (viime kesänä revityt), oravien kävyt (Pohjois-Karjalan mummolasta kerätyt). Mennessäni sisälle lämpimään, kuulen, kuinka puhelee lapsi halolle ja risulle. Toivottelee hyvää yötä ja lupaa, että huomenna nähdään. Ja sisälle päästyään avaa Canonin ja hihkuu, äiti kato, miten ihanan taivaan mä kuvasin. Ja rientää yläkertaan näyttämään lauantaisen kävelylenkin otoksiaan isosiskolle. Ihanaa iltaa jokaiselle!






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Kiitos!

Iceland weekend, part 2 - Seljavallalaug, kuvotusta ja kikatusta