Kiitollisuudesta ja muusta

Saavun sivujen pariin näköjään niin kuin kuukautiset -kerran kuussa, ellei satu kierto heittelemään. Kerran kuukaudessa kirjoitustahtikin näyttäisi olevan tällä hetkellä haastavaa, kovasti tuntuu arjessa olevan asioita, ettei ehdi pysähtymään sanasen äärelle, vaikka asia on aina välillä mielessäni. Mutta joku vimma se on, kun tätä sivustoa ei vaan voi kiinnikään laittaa. Vaikka pyrin elämään tässä ja nyt enkä murehtimaan kovinkaan pitkälle tulevaisuuteen, tässä kirjoittamisen syrjässä kiinni pysymisessä on kuitenkin joku juttu, mistä en vain voi kokonaan luopua. Ajatus, että "joskus sitten" ehdin taas enemmän, pitää yllä tätä sivustoa. Ja nyt tähän voin todeta, että olen kovasti kiitollinen teistä lukijoista, sivujen ylläpitävistä voimista. Josta päästäänkin näppärästi aiheeseen kiitollisuus, mitä kovasti olen viime aikoina pohtinut.

Varmasti olet joskus miettinyt asioita, joista olet kiitollinen, joista koet kiitollisuutta. Toki olet, koska kukapa se ei tätä trenditeemaa olisi miettinyt. Kiitollisuus sitä tätä tuota, pakko olla kiitollinen hela tiden, ja olenko kiitollinen ja mikä vikana jos en ole, eikun kyllä minä olen -  onhan se facebookissakin yksi suosituimmista tunnetiloista tilapäivityksissä. Ainakin minun ystäväpiirissäni ;) Etenkin silloin, kun elämässä on kaikki palaset kohdillaan, arki rullaa, töissä on mukavaa ja niin edelleen, on helppoa olla kiitollinen ja keksiä kiitollisuuden aiheita, eikö?

Meille suositellaan kiitollisuuspäiväkirjoja, kiitollisuusharjoituksia ja totta -ne auttavat luomaan pohjaa sille ajatukselle, että siitä kiitollisuuden voimasta tulee jossain vaiheessa osa sinun voimaasi, joka vahvistaa ja tuo jokaiseen päivään melkein itsestään sitä hyvän huomaamista, kiitollisuutta, ylipäätään asennetta katsella elämäänsä valoisammasta näkövinkkelistä. Melkein itsestään kursiivilla siksi, että se kiitollisuus on hyvin usein tietoinen valinta, että huomaan ne hyvät, kannattelevat asiat elämässä, ympärilläni. Ja sitä joutuu kyllä muistuttelemaan ja treenaamaan ihan jokainen itsessään. Ihan se Hartain-Hannakin. Koska tulee eteen niitäkin asioita, hetkiä, jolloin sitä kiitollisuutta toden totta kysellään.

Onko jokaisesta hetkestä sitten löydettävä kiitollisuutta? Löytyykö se ihan jokaisesta tilanteesta? Tarvitseeko löytyä? Tekeekö se siitä, ken löytää kurjastakin sen kiitollisuuden, paremman ihmisen? Ja onko olemassa niin kurjaa, ettei siitäkin sitä kiitollisuutta löytyisi? Miksi toiset tuntuvat olevan luonnostaan kiitollisia, löytävät helposti ne hyvät asiat ja heidän olemus huokuu kiitollista elämän asennetta? Ja sitten ne toiset, joilla tuntuu asiat aina olevan kurjasti ja tuovat sen ja erityisesti sen esille niin, että epäselvyyttä ei kanssatoverille jää?

Olen onnellisessa asemassa monestakin syystä, mutta erityisesti siitä, että saan tehdä työtäni erityisopettajana. Kohtaan päivittäin näitä luonnostaan kiitollisia lapsia/nuoria. Heitä, joille kylmä cocacola retkellä on niin ihana asia, että toteaa "Voi veljet, mikä päivä". Heitä, jotka useaan kertaan viikon aikana toteavat, kuinka tämä oli paras päivä. Heitä, jotka toteavat itkun silmäkulmassa olevan onnenkyyneleen siitä, että sai tulla kouluun tänäänkin. Heitä, jotka kiittävät, kun kävimme taas tänä torstaina metsäkoulussa, ja kun keräsimme metsässä roskia ja teimme luontoa puhtaammaksi siltä osin. Tai kuinka söimme eväitä veneen alla sadetta pitäen - kiitos ope kun toit meidät tänne. Heitä, jotka onnesta kikattavat, kun vihdoin oppivat tekemään kuperkeikan, josta haluavat kotona kertoa äidille -ja kuinka jälleen tämä oli paras päivä. Heitä, joita ei huolet huomisesta rasita. Osaavat nauttia tästä ja juuri tästä hetkestä jokaisella aistillaan. Ovat aitoja ihan jokaisessa tunteessa ja niiden näyttämisessä.

Toki kohtaan myös heitä, jotka harjoittelevat tätä taitoa. Hyvän huomaamista, sen sanoittamista, kertomista, tunnistamista itsessä ja toisessa. Kiitosten aiheiden huomaamista, niiden löytämistä. Ja se onnen hetki, kun oppimista tällä saralla tapahtuu, tuntuu sydämessä saakka ja on sen arvoista, että tiedän työlläni olevan merkitystä. Elämälle. Tämän pienen, kasvavan ihmisen elämälle. Se, että päätämme jokaisen koulupäivämme siihen, että jokainen nimeää, mikä tässä päivässä oli mukavaa, on vahvistanut jokaista, niin pientä kuin suurempaakin koululaista omana itsenään. Se, että vaikka päivään olisi mahtunut myös sitä puolta, josta sitä hyvää vaikea nähdä eikä tarvitsekaan nähdä, ei määritä sitä, mitä hyvää päivässä on ollut. Sillä, jokaisessa päivässä on aina myös jotain hyvää. Myös siinä pienen oppilaan 4h koulupäivässä, vaikka se olisikin mennyt haistatellen kiukutellen. Sieltä löytyy aina joku hetki, joka oli sitä paskaakin parempi. Ja se on aina nimeämisen ja tunnistamisen arvoinen hetki, jolle rakennetaan vahvaa perustaa ja kiitollisuuden alustaa. Ja se hetki me yhdessä jokaiselle jokaisesta koulupäivästä kaivetaan - ja yleensä se löytyy kyllä ihan ilman suurempia kaivuuoperaatioita. Kannattaapa kokeilla kotonakin - lasten taikka puolison kanssa. Viimeistään nukkumaan mennessä ;)

Kivaa viikonloppua jokaiselle! Yritän selviytyä pihahomma-maratonista ja löytää siitä kiitollisuuden aiheita - vaikka vähän joutuukin pinnistelemään sen eteen, tänäkin vuonna ;) Onneksi on nuo lapset, jotka palkattu matkakassan kartuttamisella hommaan mukaan :) Hyvä tästä tulleepi! Pihasta siis.