Kun oli aikaa muurahaisillekin





"Tänään on viimeinen kesäpäivä"
ilmoitti eilen 7-vuotias oppilaani, kun kouluaamua käynnistelimme. "Niinkö? Mistä sinä niin päättelit?" tiedustelin ja lopulta selvisi, että radiossa oli näin kerrottu. Että on viimeinen kesäpäivä. Ja kun kerran radiossa näin julistettu koko kansalle, täytyyhän sitä sitten elää kuin viimeistä kesäpäivää ja nauttia siitä kesästä. Välitunnilla nautimme hieman pidemmästä happihyppelystä. Kerran se kesäpäivä viimeinen on. Vaikka rehellisesti sanottuna, minun kesä on loppunut jo joku hetki sitten. Ihan syksyltä on tuntunut. Kylmäkin tullut jos yrittänyt illansuussa istuskella ulkona. Ei ole kyllä kesältä tuntunut, vaikka päivällä vielä lämpöä onkin riittänyt. Ilmassa ollut syksyn tuoksu ja tunnelma. Puutarhahommat kitkemisineen ja ruohonleikkuineen - EVVK. Ne on kesähommia, ei syksy. Kesälomalta töihin palaaminen on yhtä kuin syksy. Ainakin melkein. Koska koulujen alkaminen = syksy. Harrastusten alkaminen = syksy. Eihän syksyssä mitään pahaa ole. Kaunista ja ihanaa aikaa sekin. Mutta, kesässä kiinni roikkujaksi tunnustaudun. Sen kiireettömyydessä. Vapaudessa. Ja näitä asioita, kiireettömyyttä erityisesti, niin kovin tähän arkeeni yritän sisällyttää ja siinä olen ehkä onnistumaan päin. Että muistaisin useammin, oikeastaan useasti, laskeutua hetken äärelle ja sen äärellä. 

Kesällä auringossa lepäillessäni seurasin useaan kertaan muurahaisten kulkua riippahernepuun rungolla. Muuta en jaksanut auringon kirkkaudessa katsella, en lukea, mutta muurahaisen elämän seuraamiselle oli siinä hetkessä aikaa. Silleen yhdellä silmällä siristellen. Oikein odotin, että tänäänkin seurailen muurahaisia. En tiedä, pitäisikö olla huolissaan, mutta muurahaisten seurailu oli oikein rentouttavaa. Mietin, miten he kiipeävät runkoa ylöspäin toinen toista nopeammin, tulevat alas samalla tavalla, toinen toista nopeammin. Ne yksilölliset erot. Kukin heistäkin omanlaisensa. Kohdatessaan pysähtyvät kuin seinään ja sitten ohittavat toisensa jatkaen kulkuaan toinen alas- toinen ylöspäin. Siinä kulkivat edes takaisin, kukin omaa tahtiaan. Se toinen vähän nopeammin, toinen varovaisemmin. Eikä kukaan sieltä tippunut. Eivät toisiinsa törmänneet. Joskus saattoi suuntavaisto mennä sekaisin, ja ylös menossa ollut lähtikin puolivälissä alaspäin. Sen toisen perään. Sen, jonka kohtasi. Ja ajattelin, että niin. Tällä tavalla mekin arkeamme, elämäämme elelemme. Kukin omalla tahdillamme kiiruhtaen, oman elämämme ajassa, arkemme aikataulussa. Joskus se suuntavaisto sekoaa, lähdetäänkin kulkemaan toisen polkua. Unohdamme oman suuntamme. Sen, minne olimme menossa. Se, huomasiko suuntaa vaihtanut muurahainen lähteneensä "väärään suuntaan"ja vaihtaneensa alhaalla suuntaa sitten "oikeaan", en voi tietää. Vai oliko se toisinpäin se suunta? Että huomasikin olevansa menossa "väärään" ja kääntyikin "oikeaan". Siinä auringossa energiaa tankaten toivoin muistavani kiireen keskellä tämän hetken. Että on minulla ollut aikaa tämmöisellekin. Muurahaisten seuraamiselle. Ja päätin, että arkeeni lisään tietoisesti näitä hetkiä, jotka saavat mielessä ja sisälläni tämän saman tunteen. Tunteen, jossa ei ole kiirettä. On vain aikaa ja vain se hetki, mikä on. Tämä olkoon se minun suuntani. Vaikka kesässä kiinni roikkuen. Suunta kuitenkin eteenpäin. Syksyn ihanuuksiin. Jouluun. Talveen. Kevääseen. Ja jälleen kesään. Päivä kerrallaan. Jokaiseen päivään laskeutuen, jokaisessa päivässä pysähtyen. Muurahaiset muistaen. Ja sen, että menee sillä omalla polullaan eteenpäin. Kannustaa ja rohkaisee siihen myös muitakin. Noita pieniä, innokkaita koululaisia erityisesti. Heitä, jotka ovat kekoaan rakentamassa. Koululaisen taitoja oppimassa. Elämää ihmettelemässä. Polullaan kulkuaan harjoittelemassa. Kiirettä ei ole. On vain aikaa. Sillä oppimiseen tarvitaan aikaa. Ei mikään kasva pellossa, eikä viihdy keossa, jota taukoamatta myllätään. 


Kommentit

Suositut tekstit