Metsäkoulun voimaa

Metsien äärellä kasvaneena suhde luontoon ja metsään on aina ollut itselleni tärkeä. Metsään on rakennettu havumajoja, siellä on sienestetty, kerätty marjoja. Ihan sisarusten kesken keskenämme, toki myös vanhempien. Kevättalvella hankiaisia pitkin on kävelty pitkät matkat hakkuualueiden mäkiä laskemaan. Karhun tai suden pelkoa ei ollut, vaikka Pohjois-Karjalan metsissä kuljimme. Mustikkaretkillä seurasimme hiljaa vierestä kulkevan hirven ja vasan liikkeitä, ja joskus lähdimme tallustamaan tätä samaa hirvien tekemää polkua pitkin sammaleisessa metsässä niin pitkälle, kunnes polku katosi metsänreunasta avautuvaan heinikkoon. Joskus päättelimme hirven papanoista, että hirvet ovat täällä lähellämme, ja usein metsän reunassa olevassa heinikossa kurkkikin lepohetkeä viettävän hirviemon pää. Silti sulassa sovussa olimme. Me ihmiset kuin metsän eläimet ja pelkoa ei tunnettu. Ennemminkin ylpeyttä siitä, että sain tämänkin hetken kokea. Ja nyt aikuisena, kuinka tarkasti muistankaan ne hetket metsissä hirvien, ilveksen, metsäkanalintujen, ketunpoikasen kanssa. Ne metsien tuoksut kesähelteessä tai syksyn viileydessä. Tuoksumuistoissa ovat.

Saatuani ensimmäisen lapseni (päivälleen 14-vuotta sitten), asuimme kaupungissa. Kaukana sieltä lapsuuteni metsistä. Metsäsuhteen luominen omalle lapselle unohtui. Oli kaupungin hoidetut puistoalueet ja harjun maisemat. Rakensimme omakotitalon vanhimman lapsemme ollessa 3-vuotias. Talo sijaitsi peltoalueella, metsän läheisyydessä. Metsä oli täynnä polkuja, joita rattailla ja vaunuilla kiersimme. Kävimme eväsretkillä yhdessä naapuriperheiden kanssa. Jossain vaiheessa vanhin lapsista alkoi tulla tietoiseksi metsän mystisyydestä ja niistä karhuista. Pelko karhun syömäksi joutumisesta oli iskenyt. Siihen aikaan asukasyhdistyksemme toimi aktiivisesti ja suunnittelimme monenlaisia tapahtumia asuinalueemme viihtyisyyden lisäämiseksi. Halusin hyödyntää ympärillä olevaa mahtavaa metsää ja äitiyslomalla olevana suunnittelin luontopolun erilaisine tehtävineen ilahduttamaan niin asuinalueemme perheitä kuin muitakin kuntalaisia. Halusin vahvistaa positiivisia metsäkokemuksia, saada perheet yhdessä tutkimaan ja tutustumaan metsään. Huomaamaan, että metsä on oikeasti iloinen ja ihana juttu. Tämä mielessä luontopolkua kokosin ja koin olevani liekeissä metsän ilosanomaa levittämässä.

Olen erityisluokanopettajana työskennellessäni aina pitänyt tärkeänä elämyksellistä ja kokemuksellista, monikanavaista oppimista. Olen aktiivisesti vienyt opetusta ulos pois luokkahuoneesta, luontoon, metsiin, maaseudulle, vesistöjen äärelle. Olen toki kohdannut myös ennakkoluuloja ja joskus myös vähättelyä siitä, että pienluokan kanssa hyvähän se on tuollaista tehdä. Toisinaan olen saanut vahvistaa huoltajaa, että oikeasti, hänenkin lapsi pystyy tähän osallistumaan, ja onnistuneiden kokemusten jälkeen kyyneleet ovat valuneet kaikkien poskilla. Ilosta, onnesta, itsensä ylittämisestä. Onnistumisesta. Ja siitä, että uskalsimme.

Opetuksen vieminen ulos antaa aina enemmän kuin ottaa. Oikeasti. Luonnossa oppiminen mahdollistaa elämyksiin, jotka rakentavat oppijan suhdetta niin luontoon kuin myös omaan itseensä. Se, mitä tehdään ja mitä tuon tekemisen prosessin aikana tapahtuu, on jo itsessään arvokasta ja samalla opitaan toisistamme, itsestämme ja ympäristöstä. Oppilas on aktiivissa roolissa, itse oivaltajana, tekijänä. Luokkani lukujärjestyksessä on kiinteästi merkintä metsäkoulusta. Oppilaat oppivat nopeasti odottamaan viikoittaista metsäkouluhetkeä, eikä ole sellaista säätä, milloin metsä ei meitä kutsuisi. Sitoutuminen viikoittaiseen metsähetkeen vaatii aikuisilta enemmän kuin lapsilta. Mutta on kaiken sen vaivan arvoista. Toiminnalliset ja vaihtelevat menetelmät innostavat, monipuolistavat oppimista ja lisäävät oppilaiden motivaatiota. Luovat yhteenkuuluvuutta, vahvistavat me-henkeä. Ulkona toimiessa tulee vastaan paljon sellaisia oppimistilanteita, mihin luokkahuoneessa emme pääsisi. Metsäkoulu kehittää itsetuntemusta, vahvistaa ryhmätyötaitoja, opettaa vastuullisuutta, yhteen hiileen puhaltamista, empatiakykyä. Metsässä keskittymiskyky kehittyy, opitaan olemaan hetkessä, harjoitetaan eri aisteja. Rentoudutaan, rauhoitutaan, ollaan läsnä. Levotonkin rauhoittuu, kiukkumieli haihtuu tai ainakin pienenee metsän sylissä.

Ulkona puuhailu jää monella koululaisella melko vähäiseksi koulupäivien jälkeen. On harrastuksia, tai aikaa kulutetaan helposti huomaamatta ipadien ja puhelimien parissa. Oma luontosuhde jää kehittymättä ja luonnosta vieraannutaan helposti. Metsästä, tulee paikka jota pelätään, jonne ei uskalleta edes poiketa. Karhut, sudet, hirviöt seikkailevat usein oppilaiden puheissa, ennen kuin metsä on tullut tutuksi. Näin myös kesäloman jälkeen, jonka aikana tutusta metsästä oli tullut jollekin vieras ja jännittävä. Toinen kiipesi kokoontumiskivelle tottunein elkein. Uudet oppilaat olivat mukana uteliain mielin seuraten toisten esimerkkiä. Metsän ääniä kuunnellen, miettien metsän asukkaita (myös sen mesikämmenen mahdollisuutta), havainnoiden muutoksia keväästä (kokoontumispaikalle kasvuaan levittäneet lepän vesot), keräten mukaan käärmeeksi sopivaa keppiä (draamakasvatuksen valmisteluja), kiertäen metsässä, ja ”Hei, tässä me syötiin eväät ja luettiin kirjaa” ja ”Tässä käytiin lumisuihkussa!” muistoja alkoi nousta mieliin ja pelokkaimmankin hymy levisi korviin saakka. Sillä ne muistot. Ne niitä tärkeitä, vahvistavia, yhdistäviä. Ja kuinka ihana niihin onkaan aina palata. Ensimmäinen metsäkoulupäivämme korkattu ja metsän vihreä ovi avattu. Tervetuloa metsän valo ja voima osaksi kouluvuottamme.