Ope on.



Ope, sä oot ihana. Ope, mä tykkään sinusta. Ope, sä oot ihan vitunpaska.” Opettajista on moneksi. Tiedetään. Tänä päivänä välillä tuntuu, että ihan liiankin moneksi. Niin moneksi, että on päiviä jolloin miettii, että opetinkohan minä mittään. Vai olinko enemmän poliisina, sosiaalityöntekijänä, siistijänä, erotuomarina, äitinä, isänä, psykologina, sairaanhoitajana, terapeuttina, perhetyöntekijänä, naapurin pihana, Prisman käytävänä. Mutta vissiin sitä on kuitenkin enemmän päiviä, joissa opetusta ja oppimista on tapahtunut. Ainakin niille otollisia hetkiä päivittäin muodostuu tilanteiden sanoittamisen, tunteiden ja tunnetilojen nimeämisen, sosiaalisten taitojen, vuorovaikutuksen, itsehillinnän ja -hallinnantaitojen, toiminnan ohjauksen tukemisen monenkirjavissa aiheissa. Niiden aikana, niiden välissä, ennen ja jälkeen oppituntien, toisinaan oppitunnin sisällöksi edellä mainitut hypänneenä. Ihan niin vimmatusti, että ehdoton plussa on kestävä rakko. Vessaanhan ehtii myöhemminkin. Toki voit mennä, selvittele sitten sen jälkeen jälkipyykkiä luokassasi. Opit nopeasti, että pienempi pyykki se kuitenkin se toinen vaihtoehto on. Semmoista se open työ tänä päivänä. Barbababana muuttua ja muuntautua tilanteessa kuin tilanteessa. Mielellään joustavasti, vaivihkaa, ilman suurempaa älämölöä. Askeleen edellä velikulta vekkuleita. Ennakointi ehdottomana ominaisuutena (sen voi laittaa CV:hen). Kupla otsassa. Loma mielessä ;)

Läsnäoloa. Kuuntelemista. Kuulemista. Kun se nähdyksi, kuulluksi, huomatuksi tulemisen tarve on niin mielettömän suurta. Keinolla millä hyvänsä. Ja jos ei hyvänsä niin silloin pahansa. Aikuisen tarve. Että olet se aikuinen. Tarve, että kehut, kannustat, tsemppaat juuri silloin ja erityisesti silloin kun tehtävä on vitunpaska, kun se kynänkäyttö ei vois vähempää kiinnostaa. Kun näitä asioita ei ole ennenkään tarvinnut tehdä. Ei sinnitellä. Ei ole tarvinnut mennä sille ihmeelliselle alueelle, missä ei olekaan enää mukavaa. Epämukavuusalue. Paha paikka. Tällä alueella toimimista koulumaailmassa tänä päivänä aika usein kuulee tapahtuvan (mistäköhän syystä). Ja se kun on just se alue, jolla oppimista sitten eniten tapahtuukin. Jokainen kasvattaja sen tietää. Älkäämme siis hukatko tuota oppimisalustaa. Kienotekoisesti viritelkö parempaa seppälää sen päälle. Oikeassa elämässä kun saattaa joskus olla vähän tylsempääkin. Kuten sitä nakkikastiketta hampurilaisaterian sijaan. Ja silloin olisi tarpeen, että tuo epämukavuusalue olisi jo tullut tutuksi.


Open työ. Huomaanko jokaisen, kuulenko oikeasti kaiken seasta sen tärkeimmän, oleellisimman? Ehdinkö arkisessa päivässä pysähtymään jokaisen kohdalla, silmiin katsomaan, hymyn antamaan? Huomaamaan? Huomioimaan? Myös hänet, joka sitä huomiota ei hae. Sillä jäädä toisen silmissä, opettajan silmissä, näkymättömäksi, huomaamattomaksi -onko kamalampaa? Opettajan voima ja merkitys monelle niin suuri. Mahdollisesti se aikuinen, joka jakaa suurimman osan päivän valveillaolo tunneista kanssasi. Joka keskustelee, antaa palautetta, ohjaa ja opastaa. On kiinnostunut. Tai ainakin vaikuttaa kiinnostuneelta. Huolehtii. Että koulupäivään mahtuisi onnistumisia, kokemuksia, oivalluksia. Että koulu olisi paikka, jossa koet olosi turvalliseksi, jossa sinusta välitetään. Jossa asetetaan rajoja, kasvatetaan ihmiseksi, opetellaan ihmisenä olemista, toinen toistensa kohtaamisia, elämisentaitoja. Asioita elämää varten. Vaikka se ope toisinaan tuntuu vitunpaskalta. Tai ihanalta. Parhaalta. Se on ope, joka tekee ”vain” työtään. Ja ajattelee sinun parastasi, vaikkei se ehkä aina siltä tunnu tai kuullosta. Tekee työtään omalla persoonallaan. Kukin persoonallaan. Ihminen se on opettajakin. Sen kaiken ammattinsa alla. Niiden moninaisten työtehtäviensä alla.

Ja minä niin toivon, että äänemme ei hukkuisi tähän tehtävien kaikkeuteen. Jaksamisemme valuisi vaatimusten kaivoon. Riittämättömyyden syövereihin uppoaisi. Että se hymy ei kasvoilta katoaisi, syy aamulla heräämiselle häviäisi. Moneksi meistä on, mutta työtähän tämä ”vain” on. On vain yksi sinä, yksi minä. Ja olemme niin paljon muutakin kuin opettajia. Maailman opettajien päivänä ylpeyttä, iloa, yhteenkuuluvaisuutta ammatistamme voimme toivottavasti kokea. Toisiamme tarvitsemme, olemme aina tarvinneet, vaikka teitä rakkaita kollegoja ei päivien pyörteissä ehdi usein näkemäänkään. Mutta tänä päivänä erityisesti toisiamme tarvitsemme. Niistä samoista syistä, joilla ne rakkaat oppilaammekin meitä tarvitsevat. Kuulemista, näkemistä, pysähtymistä. Välittämistä. Läsnäoloa, tsemppaamista. Hymyä. Ja sitä halausta silloin tällöin. Tsemppisanoja. Pieniä, suuria sanoja. Hyvin sie vedät! Huomenna on taas uusi päivä jos tänään ei ihan putkeen menny! Hitokseen hyviä kaikki ollaan, ja se riittää!

Ja vielä: Onhan tää ihan maailman paras ammatti. Olla opettaja.




(Kuva ylhäällä Heli Manninen)



Kommentit

Suositut tekstit