Itkun kestävä mekko

"Meinaatko koko päivän itkeä?" kyseli ekaluokkalainen lauantaiaamuna. Aamuna lasten isomummon hautajaisten. Surun päivä. Ja lapsille ensimmäinen kokemus hautajaisista. Oli luettu aihetta käsitteleviä lastenkirjoja, yritetty vastata kysymyksiin siitä, mihin ihminen joutuu kun kuolee, millaista Taivaassa on, mikä se paikka on jos ei pääsekään Taivaaseen jne. Itsellänikin on 11-vuotta aikaa viimeisimmistä hautajaisista. Omat isovanhemmat ovat olleet haudan levossa jo lähes 30 vuotta joten tämä lasten rakas isomummo on ollut myös minulle kuin oma mummo. Läheisempi ja tuttavampi kuin omat isovanhempani koskaan. Suru on siis ollut läsnä perheessämme ja kyyneleitä on vierähtänyt poskille päivänä jos toisena. 

Lapsenlapsenlapsen kappale mummolle

"Että meinaatko itkeä koko päivän? Ei kyllä kannata ruokailun aikana itkeä vaan keskittyä syömiseen." Tällaisen ohjeen siis eilen aamulla sain kun valmistauduimme juhlaan. "Onks munkin pakko itkeä?" Ei jos ei itketä, mutta itku saa tulla jos on tullakseen. Tulihan se. On pienelle ja suuremmallekin liikuttavaa nähdä läheisten ihmisten itkevän, äänten sortuvan muistovärssyjä luettaessa. Onneksi rakkaita ihmisiä on ympärillä lohduttamassa, ottamassa kainaloon. 

"Onks sulla itkun kestävä mekko?" jatkui kyselyjen tulva kun juhlavaatteita puettiin. Ymmärsin vasta siunauskappelissa kyyneleiden valuessa mekolle saakka, että olipas fiksu kysymys. Ripsivärin olin hoksannut itkunkestävää laatua ostaa. Mutta mekkokangasta en ollut miettinyt. Kyllähän se mekko edestä kastui ja tippa jäi näkyviin. Ei siis ollut itkunkestävää laatua. Kuivui onneksi nopeasti.

Muistotilaisuuden jälkeen ajelimme mummolaan. Perille päästyä samainen kyselijä mietti: " Olipas kivat hautajaiset...vai voiko niin muuten sanoa?" Kyllä voi. Tilaisuudet sekä kappelissa että seurakuntatalolla olivat kauniit ja koskettavat. Paljon kauniita muistoja, rakkaita sukulaisia, laulua, soittoa. Uskon, että juhlat olivat sellaiset, että pilven päällä katselevalla oli hyvä olla. Surusta ja kyyneleistä huolimatta oli ihana kuulla lapsen suusta, että olipas kivat juhlat. Ja että juuri tuo tunne oli se, joka jäi juhlista mieleen surun ohella.

Tänään kotimatkalla pysähdyimme syömään huoltoasemalle. Syödessään lapsi katseli taivaalle ja heilautti nakkia kohti ikkunaa. Käskin syömään nätisti eikä heiluttelemaan haarukassa olevia ruokia. Tähän sain napakan vastauksen: "Eiku mä lähetän täältä isomummille lentosuukkona nakit ja ranskalaiset jos sillä on siellä Taivaassa nälkä." Niinpä. Jospa siellä ruokaa riittäisi yllin kyllin. Myös nakkia ja ranskalaisia. Kaikilla mausteilla.

Ei kipua, ei vaivaa enää,

olet saapunut rannalle

Rauhan maan.

Muistoissa – vaikka nyt poissa,

tulet kanssamme kulkemaan.

Kiitos.

Kuvat rannalta hautajaispäivän päätteeksi. Ihana ilta.