Tässä istun

Tässä istun. Ikkunan ääressä, satavuotiaassa sivustavedettävässä, sohvaksi muuttuneessa vanhassa sängyssä. Kuu valaisee huonetta. "Mä näen kuun pinnalla hevosen" sanoi nuorimmainen tänään. Isompikin näki. Minä en sitten millään saanut hevosta piirtymään kuuhun. "No sä et olekaan katsonut My Little Poneja". Siinä syy.

Tässä istun. Lapset nukkumassa, minä en vielä. "Älä äiti mee nukkumaan ennen kuin olen nukahtanut." En mene, lupaan ilta toisensa jälkeen lapselleni, joka jännittää nukahtamistaan. Sitä, jos uni ei tule. Jos onkin viimeinen, joka jää valvomaan. Äidin sydän itkee lapsen kanssa kilpaa.

Tässä istun. Kuuntelen kellon tasaista raksutusta. Hiiren kolistelevaa elämää välikatossa. Mitä ihmettä hiirikin voi noin äänekkäästi tehdä? Tuo yksilö ei sitten vaan ole tarttunut hiirenloukkuun. Sitkeä on. Kaverit ympärillä olivat ahneempia. Tällä hetkellä toivon, ettei tuo loukkuun tartukaan. Ei talosta löydy nyt hetkeen raadon irrottajaa.

Tässä istun. Tähtitaivasta ihaillen. Mietin, lieneekö rakkaani päässyt turvallisesti määränpäähänsä, työmatkalle sinne kauas. Eroitkuja me perheen tytöt tihrustimme eron hetkellä. Tuleehan pian takaisin? Tulee. Ehtii parahiksi joulujuhlaan.

Tässä istun. Kuu vaihtanut paikkaansa. Ei valaise enää ikkunaa, jonka äärellä istun. Näyttää kuitenkin vielä täydellistä muotoaan toiselta sivulta. Hiirikin rauhoittunut. Kynttilä sammunut. Viini lasista loppunut. Lapselle yläkertaan vakuutettu, kyllä sinä pian nukahdat, älä huoli.

Tässä istun ja mietin, miten kiitollinen olenkaan tästä perheestäni. Sisaruksistani. Ystävistäni. Tämä mennyt viikko ollut tunteita täynnä. Jälleennäkemisen riemua. Kohtaamisia, lämpöä ja läheisyyttä. Olen onnekas, että ympärilläni on ihmisiä, jotka välittävät, iloitsevat ja jakavat tätä elämää kanssani. Ihmisiä, joille voin puhua, kun puhututtaa. Ihmisiä, joita voin kuunnella, kun kuuntelijaa kaipaavat. Ihmisiä, jotka ovat.

Tässä istun. Tähyilen vielä vähän näkyvää kuuta. Onkohan se hevonen tuo tuossa? Haluaisin niin kovasti nähdä sen. Sen hevosen, jonka lapsenikin kuussa näkivät. En halua menettää tuota taitoa. Taitoa nähdä maailmaa lasten silmin. Ehkä näen vielä sen hevosen kuussa jos en liikaa pinnistele. Vain katson. Ja sitten huomaan. Kyllä se sieltä ajallaan ilmestyy. Kuten asiat elämässä yleensäkin. Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Ehkä tuon rapistelevan hiirenkin on aika sitten joskus myöhemmin poistua välikatostamme muille maille...palasi just prkl takaisin...

Hyvää yötä. Tämä istunto vaihtuu vaakatasoon.