Näkymättömästä näkyväksi

Tiedätkö miltä tuntuu, kun sinua ei kuulla? Kun sinua ei nähdä? Kun mielipiteelläsi ei ole arvoa? Kun asiasi lytätään kerta toisensa jälkeen? Kun toiveesi ja haaveesi nauretaan alas? Kun ainoa tehtäväsi on pysyä hiljaa? Olla kuin et olisikaan? Tiedätkö miltä tuntuu, kun eräänä päivänä huomaat, ettet enää osaakaan unelmoida, haaveilla, toivoa? Kun sinulla ei ole enää toiveita, haaveita, unelmia? Kun sinusta on tullut näkymätön myös itsellesi? Kun sinun täytyy opetella itsesi huomaaminen, unelmointi, omiin silmiin katsominen, itsensä kuunteleminen ja sisimpänsä kuuleminen uudelleen? Vai kenties aivan alusta alkaen?

Olla opettaja. Voiko suurempaa luottamustehtävää olla? Toisen ihmiseksi kasvamisen vahvistaminen, kasvun tukeminen ihan jokaisessa hetkessä; iloissa, suruissa, kipukohdissa. Elämän repun eväiden tarjoileminen tai antaminen, kuinka sen haluaa käsittää. Yksikin luotettava, kannustava, kuuleva, läsnäoleva aikuinen riittää. Tiedän sen. Yksikin aikuinen kannustuksineen ja sanoineen voi tehdä näkymättömästä näkyvän. Kannatella hämärää hahmoa, vahvistaa ääriviivoja, raaputtaa esiin värit. Auttaa kasvajaa katsomaan itseään lempeästi silmiin. Auttaa löytämään itsestään ilon, toivon, merkityksen, syyn herätä huomennakin. Sen, miltä näyttävät kasvot jotka hymyilevät. Miltä näyttävät omat kasvot, kun minä itse hymyilen.

Ja sitten se luottamustehtävän toinen puoli. Huomaanko jokaisen, kuulenko oikeasti kaiken seasta sen tärkeimmän, oleellisimman? Ehdinkö arkisessa päivässä pysähtymään jokaisen kohdalla, silmiin katsomaan, hymyn antamaan? Huomaamaan? Huomioimaan? Myös hänet, joka sitä huomiota ei hae. Opettajan voima ja merkitys monelle niin suuri. Mahdollisesti se aikuinen, joka jakaa suurimman osan päivän valveillaolo tunneista kanssasi. Joka keskustelee, antaa palautetta, ohjaa ja opastaa. On kiinnostunut. Huolehtii. Että koulupäivään mahtuisi onnistumisia, kokemuksia, oivalluksia. Että koulu olisi paikka, jossa koet olosi turvalliseksi, jossa sinusta välitetään. Jossa asetetaan rajoja, kasvatetaan ihmiseksi, opetellaan ihmisenä olemista, toinen toistensa kohtaamisia, elämisentaitoja. Asioita elämää varten. Vaikka se ope toisinaan tuntuu vitunpaskalta. Tai ihanalta. Parhaalta.

Olla opettaja. Ensisijaisesti läsnäoloa, kuulemista, tunteiden sanoittamista, ihmiseksi kasvamisen tukemista. Paljon hymyjä, kannustavia katseita ja sanoja. Olkaan taputtamista, halaamista, kevyttä silittämistä. Kannustavaa koskettamista. Kyllä minä sinut huomasin ja huomaan sinutkin. Kuten kaikki muutkin. Lempeällä napakkuudella, ymmärtävällä otteella. Kokemuksen varmuudella. Sydämen ääntä kuunnellen. Intuitioon luottaen. Tietäen, että näin on juuri nyt hyvin ja oikein. Huolehtien, ettei kukaan jää näkymättömäksi. Sillä jäädä toisen silmissä - opettajan, vanhemman, ystävän silmissä näkymättömäksi - onko kamalampaa?

Ihanaa ystävänpäivää sinulle, minulle, meille kaikille. Nähdään toisemme lempeydellä, ymmärryksellä. Kohdataan silmiin katsoen. Sillä jokainen meistä, niin pieni kuin isokin, tahtoo tulla nähdyksi. Omana, ainutlaatuisena itsenään. Vahvistetaan toinen toisemme ääriviivoja, raaputetaan toisistamme kaikki kauniit värit esille. Että jaksamme loistaa elämän vastoinkäymisistä huolimatta. Jokaiselle päivälle sopivalla voimakkuudella.