Matkapahoinvoinnista

Matkapahoinvoinnin täytyy olla periytyvää. Se ominaisuus olisi voinut jäädä saamatta, isältä tämä minulle vissiin periytyi. Ja itseltäni sen sai toinen tyttäristäni. Omasta lapsuudesta muistan bussimatkat Juuka-Joensuu välillä, vanhojen linja-autojen haju on jäänyt ikuisesti mieleeni. Ja se, että usein olen tuolla 89km matkalla oksentanut. Eikä aina oksennus osunut pussiin vaan keskilattialle, joskus myös niille ihoa pisteleville penkeille. Aina ei auttanut, että istui edessä ja näki tien. Myös matkat Datsun 100A:ssa kotoa kesämökille viisilapsisen katraan ahtautuessa auton takapenkeille saivat minut laskemaan kilometrejä. Toisinaan pysähdyttiin tienvarteen haukkomaan happea, toisinaan ei ovea ehditty avaamaan. Usein olin se, joka jätettiin kotiin pidemmiltä reissuilta. Varmaan yhtenä syynä taipumus huonovointisuuteen, toki myös autolastin laillisuus ratkaisi. Edelleen olen taipuvainen voimaan huonosti. Laivamatkoja vältän ja bussissa varaan paikan edestä. Myös junassa täytyy saada paikka, jossa istutaan menosuuntaan päin. Lentokoneessa tätä ongelmaa ei niin usein ole. Matkapahoinvointilääkkeistä on toisinaan ollut apua, aina ei niistäkään.

Kun vanhin lapsistamme oli 4kk ikäinen, hän alkoi pitkillä automatkoilla voimaan huonosti. Neuvolassa todettiin, ettei näin pienelle lapselle se ole mahdollista. Kun tätä jatkui jokaisella n.500km ajomatkalla mummolaan, olin varma, että matkapahoinvointiahan tämä on. Pahus. Turvakaukalon vuoraaminen ja matkaan pyyhkeillä varautuminen tuli tutuksi. Vauva kun ei juuri ilmoittele, että hei, nyt lentää. Hankin apteekista silloin uutuutena mainostetut rannekkeet, joiden luvattiin auttavan pahoinvoinnissa. Eivät auttaneet. Ei sen koommin niitä testattu. Kaikista eniten auttoi, että vauva sai matkustaa kasvot menosuuntaan.

Matkailua emme ole jättäneet pahoinvointien vuoksi, emmekä ole tehneet siitä perheeseemme ongelmaa. Toisinaan eivät pussit ole avautuneet silloin kun olisi tarvinnut ja niin olemme koko lentokoneen penkkirivi uineet epämääräisessä nesteessä. Joskus sekä äiti että tytär ovat oksentaneet samaan aikaan, vauva äidin kanssa samoissa turvavöissä istuen. Muistan tunteneeni pientä häpeää lentoemäntien kummastelessa tilannetta. Ei, emme ole sairaita, tämä jo tunnin kestänyt koneen kiertäminen lentokentän yläpuolella odottaen laskeutumislupaa saa vaan voimaan huonosti. Etenkin kun tätä lentoa on takana jo päälle kymmenen tuntia.
Nykyisin lapsi tiedostaa huonovointisuuden ja osaa itsekin varautua matkoihin muovipusseilla. Hän tietää myös, että jos ajattelee jotain muuta kuin huonoa oloa, olo voi mennä ohi ilman oksentamista. Tänään ajoimme tunnin automatkan Firenzeen ja pienen tervetuliaispussukan kaupungin roskis sai heti ensikättelyssä. Mutta hyvällä voinnilla aloitimme kaupunkiin tutustumisen ja vatsansa autossa tyhjentänyt pian jo kyseli, mennäänkö jonnekin pizzalle, olis vähän nälkä.