Postin tuoja Rivieralla






"Onko teillä ollut kotiin ikävä?" kysyi ystäväni. "Ei kotiin, mutta työkavereita ja työyhteisöä, sitä porukkaa siellä" vastasimme me molemmat, mieheni ja minä. Ei hitsit, kyllä meillä molemmilla on ihan mielettömän hyvin asiat, kun lomalla kodin sijasta työpaikoillemme kaipaamme. Että siellä töissä oikeasti viihdymme ja sinne mielellämme aina menemme. No kyllä me kotonammekin ehdottomasti viihdymme, mutta nyt täällä reissussa se koti on siellä missä tämä meidän porukka kulloinkin majailee. Sen vuoksi ehkä sitä omaa kotitaloa siellä Suomessa ei osaa kaivata. Kaipaa sen sijaan ihmisiä ja ystäviä. Heitä, joiden kanssa sitä arkea oman perheen ohella on elänyt. Kodiksi olemme tänne asettuneet, lapset tämän talon "omat" huoneet omanlaiseksi "sisustaneet". Kotoa tuodut pienet lelut ja omat tavarat löytäneet somasti paikkansa hyllyiltä, kynsilakat ja hiushärpäkkeet ovat siististi hyllyn reunalle aseteltuina. Aivan kuten kotonakin. "Onks meidän pakko lähteä täältä talosta" on pienempi jo huokaillut. Vaihdamme nimittäin seutua reilun viikon päästä.

Vieux Nice
Saimme pariksi päiväksi vieraaksemme rakkaan ystäväni. Hän oli se ensimmäinen, jolle reissusuunnitelmista talven pimeänä iltana viestittelin. "Miten mie pärjään ilman sinnuu!" -huokailuihin keksimme heti ratkaisun. "Siehän niin tuut sinne meille!" Ja niinhän hän sitten tänne saapui. Pienelle lomaselle, kesken kevään koulukiireiden ja muun hektisyyden. Hyppäsi aurinkoon, toisenlaiseen arkeen. Arkeen tänne meidän perheen. Juu, kaurapuurolle, nakkikeitolle. Pieniin ikivanhoihin kyliin. Tänne, jossa viini on halvempaa kuin maito (no melekein), tänne, jossa aurinkoa ja lämpöä riittää. Tänne, jossa aina välillä itse miettii, että osaavatkohan nämä ihmiset täällä nähdä tätä kaikkea ainutlaatuisuutta, mitä me täällä vierailemassa olevat näemme. Toki me näemme silmin erilaisin, mutta kuitenkin.

Tänne saapui ystäväni, välillä nipisteli itseään ja minä itseäni, että onko tämä oikeasti totta! Että yhdessä täällä autolla suhaamme. Vide grenierissa (kirppis) kiertelemme, löytöjä teemme. Vanha kaunis ruusutaulu kotiin muistoksi, jonkun toisen "hymypatsaat" oman hyllyn reunalle. Vanhoissa kylissä valokuvailemme, pyllistelemme toistemme linssien edessä, kun kuvauskohteeksi juuri ne samat kohdat huomaamme. Koko retkueena kierrämme Vieux Nicessa, pikashoppailemme ostoskeskuksessa, kipuamme kukkuloille myös Ezessä. Syömme hyvin ja nautimme viiniä. Yli-innokas tai muuten vaan kohtelias tarjoilija on sitä mieltä, että kyllä kaksi naista yhden viinipullon voi ruokaillessaan nauttia. Ja niin täyttyy lasimme ja kun vastustelemme, antaa 8-vuotiaamme ystävälleni ohjeen, että "Juo nyt vaan, aattelet, että se on vaan vettä etkä maistele niin helposti se alas menee". Ei vielä tiedä, mitä viini oikeasti on. Monacossa Hondallamme formuloiden lähtöruudussa miehen kyydissä tunnelmaa haemme, Casinon mutkassa ruuhkassa kurvailemme. Miehen toimiessa urheiluselostajana.
Blanc vin

Ravintola Le Pinocchio, Eze
Muutamassa päivässä ehtii paljon. Ehtii aistimaan kylien tunnelmia käyskentelemällä kujilla ja toreilla. Pysähtyä haukkaamaan Patisserioihin pientä suolaista. Kuuntelemaan lintujen laulua, auringon lämmön helliessä. Muutamassa päivässä ehtii myös olemaan tekemättä mitään, vaikka karjalaiset naiset -aika paha yhdistelmä ja melkein mahdoton yhtälö tuo mitään tekemättä oleminen. Vaihtamaan kuulumisia, jakamaan asioita, tunteita. Tietäen, että toinen tietää ja ymmärtää. Ei tarvitse edes selittää, mitä tarkoittaa. Kun se toinen tietää. Nauramaan niin, että vatsaan sattuu. Ja välillä edelleen ihmettelemään, että onko tämä oikeasti tottakaan. Että yhdessä täällä lomaillaan.

Biot
Sinne lähti, palasi omaan arkeen. Pienen lomasen jälkeen. Matkalaukussa tuliaisia, kamerassa ihania hetkiä ikuistettuina, muistoissa ehkä kuitenkin ne parhaimmat. Laukussa kuljetti omaan koti maljakkoonsa pioneja. Eilen Biotin torilta, mummolta ostettuja. Häneltä, joka omalla pihallaan pionit kasvattanut. Pian kukkivat siellä kotisuomessa meidänkin pihan pionit. Samaa lajiketta kuin Biotin mummolla. Viime vuonna pihassamme kukki n. 180 kukkaa. Saa ystäväni hakea niitä sieltä maljakkoonsa. Ja muistella tätä reissuamme täällä. "Tulin tuomaan postia. Ranskan Rivieralle". Kiitos niistäkin. Mutta ennenkaikkea kiitos siitä, että tulit ja olit. Olen sinusta niiiin kiitollinen. Vaikka sitten sille Universumille, you know.

Pivoine


Eilen täällä. Tänään toisaalla.



Kommentit

Lähetä kommentti

Ajatuksien vaihtoa:

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Metsäkoulun voimaa

Iceland weekend, part 2 - Seljavallalaug, kuvotusta ja kikatusta