Open synninpäästö


Huomenna on se päivä, jota odotettu, jota laskettu. Lukujonoa alaspäin harjoiteltu numerosta kakskytviis. Niitä kouluaamuherätyksiä. Niitä päiviä, jonka verran täytyisi jaksaa tsempata, ahertaa, opiskella, olla kaverina toiselle. Hillitä ja hallita itteä ja sitä omaa käytöstä. Sitä kun koko vuosi harjoiteltu. Tunnetaitoja. Tunteiden tunnistamista itsessä ja toisessa. Tunteen nimeämistä, sanoittamista. Mietitty tunteiden tarttumista toiseen. Hyvässä kuin siinä toisessa. Mutta huomenna se sitten on. Lukuvuosi paketissa. Yksi vuosi oppimista ja oivalluksia takana. Jokainen valmiina lomaansa. Niin iso kuin pienikin. Pienessä jännitystä havaittavissa isompaa enemmän. Epätietoisuutta kesästä. Lomasta. Mitä ne käytännössä tarkoittavat? Miten pitkä on kesä ja se loma? Arjen pysyvyyden tärkeys pitänyt viimeisiin koulupäiviin saakka. Sillä ne rutiinit. Ne sen turvan ja luottamuksen perusta. Niin ison kuin pienenkin oppilaan. Että hyvällä mielellä lomalle voimme kaikki laskeutua. Ja että sitten elokuussa nähdään. Eli pian. Sillä nopeasti se kesä ja loma vierähtävät. Vaikka lapsesta se ei aina siltä tunnu. Mutta loma. Se on kaikille tarpeen. Kaikkien hyväksi. Kasvun ja levon aikaa.

 Huomenna halaan kesälomille pienet ja vähän suuremmat oppilaani. Heidät, jotka elokuussa olivat minulle kaikki uusia. Instagramissa ennen koulutyön alkua myönsin jännityksen mutta myös innoituksen. Siirryinhän yläkoulun maailmasta alkuopetukseen. Perusasioiden äärelle. Perusasioiden äärellä oleminen on ollut kasvattavaa. Pysähdyttävää. Ei ole ollut kiire aasta ööhön, ei kympistä kolmeenkymppiin. On rakennettu perustaa. Vahvistettu, luotu ja löydetty koululaistaitoja. Ihmisenä olemisen asioita. Toisen kuulemista, kunnioittamista. Sitä, että täällä on muitakin. Ja sitä, että säännöt, ohjeet, neuvot, ne ovat sinun turvaksi, minun turvaksi, meidän kaikkien yhteiseksi hyväksi. Ei kiusaksi, ei opettajan mielivaltaiseksi käytökseksi. On kasvettu, kypsytty, otettu askeleita eteenpäin. Joskus varmemmin, joskus epäröiden, mutta ne askeleet ovat kuitenkin vieneet jatkuvasti eteenpäin. Joskus ehkä sivuaskeleen houkutellessa tai jalan taaksepäin horjahtaessa, mutta niissäkin hetkissä varpaat näyttäneet aina eteenpäin. Eihän se koskaan mikään polku suora ole. Mutkia löytyy jokaisen taipaleelta ja juuri ne tuovat jokaisen reitille omat vivahteensa. Punovat oman tarinansa. Sinun tarinan. Minun tarinan. Meidän tarinan. Tarinan kouluvuodesta. Juuri tämän kouluvuoden muistot. Niiden ekaluokkalaisten, joille huomenna saan ojentaa ihka ensimmäiset todistukset. Niiden kolmas- ja nelosluokkalaisten, joille todistuksen saaminen on "jo vanha juttu". Jokaisella omanlainen koulupolku takana, omanlaiset koulumuistot. Todistuksen mukana kullekin kasa valokuvia silkkipaperiin käärittynä. Muistoksi yhteisistä hetkistä. Itsensä ylittämisistä. Uusista kokemuksista, elämyksistä. Yhdessäolosta kouluarjessa. Kuvia, kun olen yksin tekemässä, nauttimassa, halaamassa puuta silmät kiinni. Kuvia, joissa olen hymyssä suin yhdessä sen kaverin kanssa, jonka kanssa eilen tappelimme. Kuvia, joissa olemme koko ryhmänä. Veneen alla eväitä syöden, sadetta pitäen. Pilkillä itku silmässä, kun kala ei tullutkaan juuri minun koukkuun. Kuva siitä kalasta, jonka yksi sai ja josta kysyttiin "Ope miten me tää kala jaetaan?" Kuvia muistoksi, että muistaisit, tunnistaisit, tuntisit, kokisit. Että olet tärkeä. Sillä sinä olet. Ihan jokainen olette. Ilman sinua ei olisi tätä tarinaa tästä kouluvuodesta. Ei näitä muistoja. Sinä olit tärkeä osa tätä kouluvuotta. Olet sitä edelleen.


Syksyllä olin kirjoittanut muistiin ajatuksiani uuden lukuvuoden kynnyksellä. "Tässä hetkessä kastellaan kaikki huomisen kukat. Näin luki edellisen lukuvuoden opekalenterini kannessa. Sitähän se tämä open työ. Kukkien kastelua, taimista alkaen kasvattamista. Ravitsemista silleen sopivasti. Että kasvaisi ne vahvat juuret ja varsi. Mielellään valoa kohti kurkistelisi. Ja että saisi kukkia sitten ihan juuri sellaisena omana itsenään se kukka. Pääasia, että kukkisi, eläisi, olisi elinvoimainen, elämän intoinen. Tämän vuoden opekalenteriini liimasin kortin, jossa luki Minä+ Sinä = Me. Yksin emme opet työtämme tee. Tarvitsemme toinen toisiamme ja on helpottavaa, että meillä on toinen toisemme. Tuki kun sitä tarvitsemme, mutta myös niiden hauskojen hetkien jakajat. Pienille oppilailleni haluan myös tämän ajatuksen siemenen itämään. Että et sinäkään ole yksin. On Me. Ja yhdessä Me aloittelemme uutta kouluvuotta pienen oppilaan kokoisin askelin, vahvuuksien ja positiivisuuden valaistessa tietämme." Nyt kun palasin tähän kirjoittamaani tekstiin, niin saapi varmaan antaa itelleen synninpäästön, ainakin olalle taputuksen, että parhaani tein ja yhä nuo allekirjoitan. Niiden mukaan sitä arkea luokassa rakensin. Pienten oppilaiden kanssa todeksi elin. Ja voi veljet, olin myös uupunut, väsynyt, stressaantunut, ärsyyntynyt, uneton, joskus lyhyemmällä pinnalla liikkeellä. Mutta voi siskot, olin myös onnekas, innokas, iloinen, onnellinen mutta ennen kaikkea etuoikeutettu, että tätä työtä sain tehdä tänäkin vuonna. Mikä hurja luottamustehtävä. Olla opettaja. Ja olla erityisesti se erityisopettaja juuri näille lapsille, jotka huomenna halailen kesälomille. "Ope, sä oot rakas" sanottiin tällä viikolla. Se oli anteeksipyynnön jälkeinen toteamus. Iso ponnistus hänelle, joka oppinut anteeksi pyytämään. "Niin sinäkin olet. Te kaikki olette." Ihanaa kesää, rentouttavaa ja lataavaa lomaa jokaiselle - niin opelle kuin oppilaalle. Olemme jokainen lomamme ansainneet. Ainakin sen tarpeessa ;)




Kommentit

Suositut tekstit