Sunnuntaiaamun hetkessä

Aamun sarastaessa sunnuntaiaamuna. Aivan tyyntä. Joka puolelta kuuluvat lampaiden kellojen kilinät, eri sävyiset määkimiset. Joskus böööökin. Kukkojen kiekumiset. Pulujen kujertelut. Pääskysten iloinen livertely. Myös peippo ja mustarastas oman sävelensä sunnuntaiaamun rauhaan tuovat. Joku polttaa jossakin nuotiota. Savu rinteellä paljastaa. Mutta niin hiljaista. Rauhallista. Tästä hetkestä ei ole kiire mihinkään. Pieni aamulenkki vanhan kylän ympärillä. Varhaisimmille liikkujille hyvät huomenet. Tutuksi alkavat tulla pienen kyläkahvilan iäkkäät herrasmiehet. He, jotka keppi kädessä kupposen äärelle saapuneet. Suorat vaaleat housut jalassa. Vaaleansävyiseen ohueen puuvillapaitaan pukeutuneet. Kaikki siististi silitettyinä. Lakit päässä. Tulleet jakamaan ne polttavimmat kuulumiset. Päivittämään tilanteen. Että mitä sitä tänään kuuluu. Mitenkä se yö meni. Sunnuntaiaamuna, puoli kahdeksalta. Tärkeä hetki, kookontua yhteen. Kenties jollekin päivän ainoa kohtaaminen. En voi tietää, arvailla voin ja miettiä, millaista se elämä tässä pienessä kylässä oikeasti mahtaa olla. Kylässä, jossa ei tasaista kohtaa löydy. Jossa kadut ovat kapeita ja jyrkkiä. Kylässä, jossa kirkonkello muistuttaa, että aika kulkee vaikka et kelloa katsoisi. Et kalenterin kanssa eläisi. Et viikonpäivistä tietäisi. Sinne he kookontuvat. Kukin eri suunnista omaan verkkaiseen tahtiin saapuvat. Aamua avaamaan. Kun on vielä hiljaista. Tyyntä. Auringon kuumat säteet vielä hetkisen kauempana. Eikä tästä hetkestä ei ole kiirettä mihinkään. Ei heillä. Ei minulla. Sillä tämä on niitä hetkiä, jotka mieleeni talletan. Hetkiä, joissa koen suurta onnea. Ja kyllä. Sitä kiitollisuutta. Ja kirkonkello soittaa tasan kahdeksan kertaa juuri kun sen kohdalle mäkeä pitkin kipuan. Ihanaa sunnuntaita sinullekin.