Jo joutui armas aika

Nyt ne on taas avattu. Hanat. Suvivirsi se on yhtäaikaa sekä ihana että kamala. Erityisen pahaksi sen tekee kirkon urut. Olin jo melkein varma, että selviän tänään kuivin silmin, koska päätin ajatella ihan jotain muuta kuin koulunsa päättäviä oppilaitani. Esimerkiksi pahasti villiintymään päässyttä puutarhaani (tuota pihamaata siis...) joka täytyisi saada johonkin kuosiin ennen lauantaita. Mutta, eipä auttanut. Itketti kahta kauheammin (itkettäisi sinuakin jos näkisit tämän garmean Gardenin). Yritin välillä skarpata mutta kun ääni ei kuullostanut enää laulamiselta, päätin keskittyä kyyneleiden mahdollisimman vähäiseen valumiseen ja säästää ihmettelevät oppilaani moiselta draamalta. Karjalainen itkulaulaja täällä taas tänään, varmaan vielä tällä viikolla uudelleenkin. 

Eihän liikuttumisessa ole mitään pahaa, sehän vain kertoo siitä, että jotain tuollakin tyypillä sisällä liikkuu. Mutta entä kun pieni sievä liikuttuminen äityykin vollottamiseksi? Silloin väkisinkin herää miettimään, että jäiköhän aamulla joku nappi ottamatta. Ei kovin vakaan tai mieleltään tasapainoisen ihmisen hommaa. Muistan kerran itkeneeni veljeni häissä aivan ylitsevuotavasti. En vain saanut itkua loppumaan. Mieskin kysyi, että mikä sinulla oikein on, vaikka onkin tottunut niiskutuksiini. Täytyi lähteä hetkeksi sivuun rauhoittumaan. Oli kyllä aika noloa. Kerran en ole kyennyt jakamaan todistuksiakaan itkultani. Onneksi avustaja teki sen puolestani. Hirveen noloa tuokin. Selitä nyt siinä, ettei mulla oikeasti ole mikään hätänä... 

Joskus sitä toivoo olevansa vähän "kovempi", mutta ei ole toive vielä toteutunut. Toki näin keväällä väsymys on sitä luokkaa, että itku saattaa tulla ilman Suvivirttäkin. Lapsi itki eilen päiväkodin päättymistä. Lapsi, joka lähes joka ilta toteaa, ettei huomenna lähde päiväkotiin, alkoi eilen itkemään siskonsa soittaessa pianolla Frozen elokuvan tunnuskappaletta Let it go. Niin kipitti alakertaan lapsi joka itkun seasta sopersi, ettei itsekään tiedä miksi itkettää...muuta kuin että kun päiväkoti loppuu. Ja niin alkoi myös äitiä itkettää. Tällaiseen tilanteeseen sitä "kovuutta" tarkoitin. Niin itkivät molemmat, äiti ja lapsi. Ja aikansa nyyhkittyämme seurasi se perinteinen kysymys: "äiti, mitä SINÄ siinä oikein itket?" Niin. Kivoja nää kysymykset joihin toivoisi löytävän sellaisen vastauksen, ettei se uudelleen avaisi itkuhanoja. En löytänyt. Ja niin taas itkettiin. Että kiva tää Suvi suloinen ja eronhetket. Mitähän sitä lauantaina Suvivirren aikana ajattelisi....se kun pitäisi vielä pystyä samalla säestämäänkin...