Yhdessä ja erikseen



Tätä tarvitsin. Tätä kaipasin vaikken tiennyt kaipaavani enkä tarvitsevani. Koska se arki on ihan kivaa ja mukavaa. Onnellista. Hyvää. En siihen mitään kaipaa lisää enkä siitä poiskaan mitä tahdo. Paitsi vähän kuitenkin sitä lisää, että voisi vaan olla, elellä ilman aikatauluja. Sellaisessa pienessä lomamoodissa, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Kirjoitin instagramiin pari päivää sitten mieleeni nousseita ajatuksia meren aaltojen pauhua katsellessani. Seuratessani aaltojen liikkeitä, voimaa, laantumista, uudelleen nousemista mietin, kuinka aallot ovat kuin tunteemme. Vyöryvät toisinaan hitaammin, toisinaan nopeammin. Kuohunta nousee hetkessä, leviää, laantuu, kunnes uusi aalto on valmiina nousemaan. Ehkä korkeammalle kuin edellinen. Tai sitten ei. Joku aalto kuljetti mukanaan hiekkaa niin paljon, että kaunis turkoosi väri sai  sekaansa sameutta. Niinhän tunteemmekin tekevät. Kuljettavat mukanaan joskus niitä sameampiakin värejä. Aallon lailla lyövät kovaa vastaan, värjäävät kirkkaat värit hetkessä harmaammaksi, kuljettavat mukanaan päämäärättömästi. Mutta kuitenkin rantaan päästessään tyyntyvät. Kuten ihmisen mieli ja tunteet. Tasapainoilua, ymmärtämistä, hyväksymistä, irti päästämistä. Luottamista.

Parhaillani seuraan aaltojen lyömistä rantaan. Meren kimallusta. Sateen ja auringon voimailua toisistaan. Toivoen sen auringon ja lämmön voittavan. Ja mietin, että tätä tarvitsin. Aikaa. Aikaa olla tekemättä mitään. Aikaa tehdä ihan mitä huvittaa. Aikaa olla yksin, aikaa olla kaksin. Lepoa. Tyhjyyteen tuijottelua. Ajatustensa selkiyttämistä. Mitä haluan? Kuka olen kaiken tekemisen ja touhun alla? Kaikkien roolien alla? Isoja kysymyksiä, ajatuksia. Unelmia. Toiveita. Haaveita.


Kun eilen pitkän tauon jälkeen pääsin pyöräilemään maantielle muistin, että tätä olen kaivannut. Ja että miten mahtavaa tämä onkaan. Hymyä, hymyä, hymyä. Pitivät vastaantulijat varmaan ihan kahjona. Tai ajattelivat, että kyllä se hymy kohta hyytyy, kun pääsee rinteitä nousemaan. Hyytyi se jossain vaiheessa. Hymy ja vähän nainenkin. Esitin miehelleni toiveen, että jos sellaisen ajopuseron löytäisi, missä olisi takana suomenlippu ja tekstinä joku semmoinen, että "en ole pyöräillyt, olen tehnyt lumitöitä". Ymmärtäisivät paremmin, miksi pyörässä ei meinaa pieniä vaihteita olla tarpeeksi. Jälleen tuli viime kesäinen "Mallorca"-efekti, että piti useampaankin kertaan kokeilla, että josko kuitenkin joku lisävaihde olisi ilmestynyt nousuja helpottamaan. Noup. Ja jälleen vannoin mielessäni, etten enää ikinä Suomessa valita raskaita nousuja vaan pyrin saamaan niissä hetkissä mieleeni nämä kokemukset täältä niin johan helpoksi matka käypi. Hymyn kanssa.


Mutta niin on ihmisen mieli ja tunteet vaihtelevia pyörän päältäkin katsottuna ja elettynä. Kun usko omiin voimiin meinaa loppua, kohta helpottaakin. Pelottaa, innostaa, tsemppaa, ärsyttää. Ja kuitenkin palkitsee, saa itsensä yllättämään, ylittämään, haastamaan, poistumaan mukavuusalueelta. Monta kertaa. Ja tunteiden kirjo pienenkin ajan sisällä suurta. Kiitos tälle elämäni matkakumppanille. Ilman häntä en pyöräilisi. Ilman hänen tsemppaamista, patisteluja en ikinä ylittäisi yhtään kukkulaa, en nousisi millekään vuorelle. Koska mukavuus ja "no enhän minä pysty!". Eilisellä lenkillä itsekseni jupisin, tuskailin, nauroin. Edellä ajanut mieheni totesi jossain vaiheessa, että "pysähdytään syömään seuraaville roskiksille!" No tiesin, mitä sillä tarkoittaa: syödään matkassa olevat energiapatukat/geelit niin saadaan roskat roskiin eikä niitä tartte mukanaan kuljetella.  Mutta tuo lause "pysähdytään syömään seuraaville roskiksille" nauratti minua - muut parit pysähtyvät syömään ravintolaan, mut mepä syödäänkin romanttisesti roskiksilla! Eiköhän sieltä aina jotain suuhun pantavaa löydy ja maailma pelastuu! Nauroin tuolle itekseni ja aattelin, että jos joku kuulisi ja ymmärtäisi lauseen, pitäisi meitä varmaan vähintäänkin kahjoina. Armosta antaisi kuolemaa tekevälle naiselle eväistään osan. No, lenkin loppuvaiheessa kyllä pysähdyttiin syömään ihan muuallakin kuin roskiksilla.

Niin. Tätä tarvitsin. Tätä kaipasin. Vaikken tiennyt kaipaavani enkä tarvitsevani. Pientä lomaa, lepoa. Yksin ja yhdessä olemista. Miehenä ja naisena. Ilman rooleja, ilman arjen kiirettä. Ilman velvoitteita. Ja kaiken tämän itselleni olen sallinut. Ilman syyllisyyttä, ilman epäilyksiä siitä, onko tämä reilua vai ei, oikein vai väärin ja että mitenhän ne kotona ja mitenhän ne töissä. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin, mitä kaipasin. Niin minä kuin elämäni paras matkaseurani. Yhdessä ja erikseen.


Aurinko voitti sateen! Lähetän täältä auringon kimallusta ihan jokaiselle, joka säteitä tarvitsee! Laita varastoon jos nyt just et tartte :)



Kommentit

Suositut tekstit