Tavallinen tyttö


Leppoisa lauantai, monenlaista mukavaa puuhattu. Lapset olleet tahoillaan yökylässä ja nyt kaikki noudettu kotiin. Kivat kylättelyt takana, pientä ahdistusta arkeen paluusta havaittavissa. Kiukkua, nahistelua, sanailua, ärsyyntymistä. Tosin noita kaikkia on tässä talossa syksyn aikana havaittu enenevässä määrin murkkuiän nostaessa päätään. Luoja auta tässä asiassa tätä äitiä. Mutta se olkoon toisen päivän aihe se.

Saunassa lasten kanssa pienempi itkee ikävää. Olisi tahtonut olla vielä ihanan Niina-tädin ja pienen serkku-vauvan luona pidempään kuin vain yhden yön. Isompi tuskailee lauteilla vieressä, että mitä se nyt tollaista itkee. Kunnes aloittaa pienemmän poistuessa pesulle. "Mä en jaksa. En jaksa. Minä en jaksa." Niinku mitä et jaksa? "Mitään. Koulua." No mikä siinä koulussa nyt on sellaista, mitä et jaksa? Tiedustelen. Ja itku alkaa. "Mä en jaksa aina olla se, joka järjestää kaikkea. Mä en jaksa koko ajan olla vastuussa kaikesta. Oppilaskunnasta, discon järjestämisestä, itsenäisyyspäivän juhlalounaan syömisestä veteraanipöydässä." Näitä kaikkia tiedossa ensi viikolle.

Kohta kohdalta käymme läpi nämä jaksamisen huolet. Discon kulun, sen, mistä osasta sen toteutumista lapseni kokee olevan vastuussa. Kuulema on kaikesta. Että opettajat eivät ole vastuussa. Vain toteutusryhmä. Hmm..."Entä jos se disco epäonnistuu?" Voi hemmetti sentään. Miten voi olla noin suuri huoli kertynyt, lapselle? Edelleen discoa käydään läpi. Ja sitä, ettei hänellä ole mitään hätää, ei vastuuta siitä, miten disco sujuu. Ei lapsi ole vastuussa, olkoon kuinka suunnittelemassa ja mukana toteutuksessa. Viime kädessä vastuu on aina aikuisen. Helpottuu pienen mieli.

Myös muut huolenaiheet käydään läpi. Tsemppaan ja kerron, että tiedän tasan tarkkaan miltä hänestä tuntuu. Itsekin olin lapsena ja nuorena se, joka ideoi, organisoi, järjesti, keräsi luokkaretkikassoja, harrasti, oli aina iloinen ja niin hirveän reipas. Tasaisesti taitava kaikessa. Kaikenlainen homma hoitui vaan niin helposti, ilman sen suurempia ponnisteluja. Oli langat käsissä ja opettajat luottivat, että kyllä Minna hoitaa. Hoiti ihan niin hyvin, ettei aina edes montaa apulaista tarvittu. Itse asiassa moni homma hoitui yksin paremmin. Lukion jälkeen päätin, etten enää lähde mihinkään vastuulliseen tehtävään. En mihinkään rahankeruuseen. En mihinkään kokoukseen. Kunnes sitten huomasin istuvani erään koulun vanhempainyhdistyksessä vanhempana. Sen jälkeen erään päiväkodin vanhempainyhdistyksessä äitinä. Ja taas samojen asioiden äärellä: kuka tekee ja mitä tekee. Ja joukossa aina myös he, jotka eivät tee mi-tään. Tai tekevät, "jos mulle ei tuu sille päivälle mitään erikoisempaa".  Oikeasti, maailman surkein tekosyy! Jos se kalenteri on siinä kohtaa tyhjä niin silloin siihen se merkintä ja piste. Kuolema tai muu siihen rinnastettava riittää syyksi.  "Jos mulle ei tuu mitään erikoisempaa..." Ei *** tuu, jos sovittu asia merkitään niin se on silloin sovittu. Piste.

Näistä asioista (ei tuosta jälkimmäisestä) lauteilla tänään keskusteltiin ja niin tunsin sydämessäni lapsen tuskan. Olin häkeltynyt siitä, että lapsi tunsi näin. En missään vaiheessa ole huomannut, että hän oikeasti kokee stressiä näistä tulevista tehtävistä. Innoissaan on kaupasta kanssani käynyt ostamassa arpajaispalkintoja, on suunnitellut puffettiin leipomuksia. Miten olen ollut niin huono äiti, etten ole osannut tämmöistä asiaa huomata? Kävimme keskustelua siitä, että toisilta hommien hoitaminen vaan sujuu helpommin kuin toisilta. Ja että kuinka hän on reipas, kun on lähtenyt innolla järkkäämään discoa ja mikä kunnia, että juuri hän saa itsenäisyyspäivää juhlistaa kutsuvieraiden kanssa samassa pöydässä.

"Mutta äiti, mä haluun olla ihan tavallinen lapsi." Nämä sanat. Nämä sanat muistan tästä hetkestä hamaan loppuun saakka. Näitä sanoja olen kelannut mielessäni nyt tämän illan. Kelaan varmasti vielä pitkään. Ja keskityn täysillä siihen, että tämä ihana tyttöni kokee olevansa se ihan tavallinen lapsi. Jos se on jäänyt häneltä unholaan. Kaiken reippauden jalkoihin. Tässä uusi huoneentaulu jokaiseen kotiin, kaikille lapsille. Ja muistutukseksi meille vanhemmille. Ei aina tarvitse jaksaa ja olla reipas.



Kommentit

Lähetä kommentti

Ajatuksien vaihtoa:

Suositut tekstit