Katse kukkaan


Tulppaanihullu täällä iltaa. Tai siis kukkahullu yleensäkin. Onko ihanampaa, kuin leikkokukat maljakossa. Arkea sulostuttamassa, viikonloppua juhlistamassa. Kilpaa talviauringon (vai voiko jo kevätauringoksi kutsua) kanssa loistamassa, heijastaen kauniita värejä ympärilleen.

Viikolla mietin näitä kuvassa olevia kukkia maljakossa katsoessani, että niin se näköjään menee kukissakin, kuten meillä ihmisillä, että joillakin yksilöillä jää se nuppu avautumatta. Jää suppuun, ei raota itseään, ei pääse avautumaan. Eikö itse halua vai eikö ympäristö anna tilaisuutta avautua? Näyttää omaa loistoaan. Kuten vieruskaverit. Ne rohkeammat, itsevarmemmat. Vai paremmat lähtökohdat pienenä saaneet? Siitäkö johtuu? Vai onko toinen paleltumia matkansa aikana saanut? Liikaa kylmää niskaan heitetty. Sen vuoksi jäädytetty avautumaan.

Aurinkoa jokaiselle samanverran annettu, silti se ei avautumaan auttanut. Kun tarkemmin katsoo, ehkä pienen nurkan ylhäältä avonaisemmaksi aukaissut. Silti se ei riittänyt. Ei ehtinyt avautumaan täyteen loistoonsa. Kuihtui. Ei enää elämä virrannut, valo riittänyt, vesikään virkistänyt. Vahvempia olivat vieruskaverit. Vai ovatko oikeasti vahvempia? Ottivat tilan haltuun omalla loistollaan. Nauttien täysin valosta, lämmöstä, vedestä. Oli tilaa ympärillä avautua täyteen loistoonsa. Ihan jokaisella osasella. Saman hoidon saaneet, silti erilaiset tavat kukkia. Toinen leveämmällä tyylillä, jopa rehvakkaana, toinen supussa pysyen, kolmas siitä puolesta välistä. Jokainen kukkinut tyylillään. Ilahduttanut, sulostuttanut. Ollut kaunis oma itsensä. Kaikkine suppuisine nuppuineen, leveine kukkineen. Loppuun asti loistoa riittänyt. Vaikka kulmista kurtistuneet, terälehtensä yksi kerrallaan varistaen. Silti loisto ei himmennyt. Toinen tiputtanut terälehtensä jo ennen toista. Väri haalennut pikkuhiljaa. Muuttunut kirkkaasta himmeäksi. Menettänyt aiemmin loisteensa. Kimpussa jokaisella kukalla ollut se oma tärkeä tehtävä. Kuten meillä. Ihmiskukkasilla.

Kalenterini kannessa olevassa kortissa lukee "Tässä hetkessä kastellaan kaikki huomisten kukat". Osui ja upposi lause minuun kun siihen törmäsin. Opettajana tämän pyrkinyt jokaisessa päivässä muistamaan. Sillä niitähän me. Kastelijoita. Nuppujen aukasijoita. Jokaisen kukan ainutlaatuisuuden huomaajia. Kun auttaa toisia avaamaan nuppunsa, samalla sitä itsekin kukkii. Kyllä se näin on.

Kaunista viikonloppua sinulle. Availlaan nuppujamme ja loistetaan kilpaa auringon kanssa! Jokainen kukka kaipaa valoa. Niin minä kuin sinäkin.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Kiitos!

Iceland weekend, part 2 - Seljavallalaug, kuvotusta ja kikatusta