Kolmas kuusi vasemmalta...

Oltiin Siilit ja Oravat, eskariryhmät. Vuosi oli -83. "Pieni tytön tylleröinen tietä pitkin kulki..." oli esityksemme. En se minä ollut. Se Pieni tytön tylleröinen. Se oli Sanna. Oli Tapio ja Tellervo ja Sinipiika pieni, mustikka ja mansikka ja suuri metsän sieni. En ollut mitään noista. Olin kuusi. Siis se perhanan puu. Vuorattuna puun asuun. Rumaan sellaiseen. Sinne oli piilotettu koko tyttö ja tytön uusi mekko puun vihreyden alle. Päässäkin oli kartionmallinen vihreä hattu. Vihasin koko esitystä. Ei ole valokuviakaan otettuna. Kuka se nyt puuta kuvaisi.

Joskus vanhempana harrastelijateatterissa mukana ollessa Rouva Dulskan moraalissa "sain" olla sairaalloinen tyttö. Kalpea ja kuoleman sairas. Yöpuvussa. Ei paljon puusta parempi rooli sekään. Ei siinä montaa roolia nuorelle ollut jaettavana muutenkaan, joten tuo oli ihan ookoo. Opiskeluaikoina "Eka kerta" näytelmäryhmän kanssa esitimme Joensuussa näytelmää Prinsessa soopaa ja siinä se vihdoin koitti. Näyttelijän urani unelmarooli. Olin "Oikea prinsessa". Piti siis elää yli peruskoulun korkeakouluun saakka, että tyttö pääsi rooliin, jota kaikki muutkin tytöt (yleensä) tahtovat. Olla kaunis ja ihana, oikea prinsessa.

Eilen oli ekaluokkalaisemme ensimmäinen joulujuhla. "Saanhan mä laittaa sinne juhliin ne mun uudet korkkarit?" Kyseltiin jo hyvissä ajoin. Jännitystä oli ilmassa. "Jos mä en muistakaan mitä mun pitää sanoa" huolehdittiin etukäteen. Juhla oli tunnelmallinen. Laulua, tanssia, runoja, riimejä. Sibeliusta. Upea kokonaisuus. Ei turhaa jaarittelua, vaan sujuvasti siirtymistä tilanteesta toiseen. Jokaisella oppilaalla oma tärkeä roolinsa, tehtävänsä kokonaisuuden onnistumisessa. Ikioma palanen joulujuhla-palapelissä. Kameroiden välähdyksiä, raikuvia aplodeja. Jokainen ylpeä omasta lapsestaan. Tonttuna. Enkelinä. Runon lausujana. Kuusena. Jokainen lapsi tähtenä omassa roolissaan tuikkimassa.

Kotimatkalla ekaluokkalainen ilakoi "Ihan ku me open kans oltais oltu hevosia kun me käveltiin käytävää pitkin. Kenenkään muun kengistä ei kuulunut kopinaa ku vaan meillä oli korkkarit!" Ilot ne on itse kullakin. Ja "mä muistinkin kaikki sanat!" Kukaan ei olisi huomannut puuttuneita tai lisättyjäkään sanoja. Yhdessä kun kokonaisuutta tehtiin.

 Ehkä se kuusen rooli vuonna -83 ei ollutkaan hassumpi. Sillä ilman kuusta käki ei olisi päässyt korkealle kukkumaan. Kuusellakin oli siis joku tarkoitus ja merkitys. Taisi se olla kuitenkin ihan hyvä näytelmä...Edelleen tunnen sympatiaa kaikkia lavalle nousseita kuusia kohtaan. Kiville myös terkkuja. Ootte tekin tärkeitä.