Somen täydelliset kuvat

Sommitteluja, makeita kuvakulmia, dramaattisia katseita, törröttäviä huulia, hyvää ryhtiä, onnistuneita meikkejä, herkullisia annoksia, vähän filtteriä kehiin niin tulee vieläkin parempi. Kaikkea ihanaa, upeaa, kaunista. Täydellistä. Ja sitten tykätään. Ja jos ei tykätä niin jopas herättää ihmetystä. Se tykkäs mut se ei oo tykännytkään. Mikähän sillä nyt on?

Uutta blogia eräänä päivänä mietin, kun provosoiduin tästä sosiaalisen median täydellisyydestä (vai onkohan se kateutta...). Kaverin pehmitys vielä käynnissä. Ajattelin nimittäin kahden ämmän blogia. Yhdessä kirjoitettaisiin, toinen suurperheen kotiäitinä ja toinen vähän pienemmän perheen työssä käyvän äidin näkökulmasta. Annettaisiin vinkkejä viikon ruokalistojen tekemiseen ja siihen kuinka lämmität pinaattiletut mikrossa. Juu, ei sekään välttämättä kaikilta onnistu. Tiedän tyypin joka on joskus onnistunut keittämään perunat kattilan pohjaan kiinni. Ja toisen, joka on polttanut ruuan mikrossa. Uuden blogin aiheena olisi "Pa**aa ruokaa ja rumia kattauksia". Miltä kuulostaisi? Löytyisiköhän lukijoita? Kamoon hei, oikeeta arkea tarjolla! Mitä sitä nyt vierastamaan ja karttamaan! Etkö muka kuulu kohderyhmään? Ei se posliini kuule joka kodissa kiillä eikä ne servietit makkarakeiton kanssa joutsenen muotoon aina taivu. Ihan löytyy astiaa eri parista, säröisiä juomalaseja, kuluneita lautasia, ei mitään Villeroy Bochia (vai miten sekin edes kirjoitetaan). Silti asiansa ajavat ja astioina tehtävänsä täyttävät. Ei niitä roskiin heitetä, ehjiä ja hyviä vielä ovat. Ja se ruoka. Kuvien mukaan suomalaisissa kodeissa syödään paremmin kuin huippuravintoloissa! Wow! Työssä käyvänä äitinä, joka tekee 98% ruuat itse (prosenttiosuudesta vähennetty ne kaupasta ostetut pinaattiletut, maksalaatikko ja HK:n sininen) voin sanoa, että Oikea Arki näyttäytyy hieman toisenlaisena mitä nettimaailma postuksineen ja päivityksineen antaa ymmärtää. Toki juhlat ovat asia erikseen, nyt puhunkin arjen puolesta. "Ääh, taas pahaa ruokaa"-kuuluu usein lasten suusta, enkä varmasti ole ainoa kokki joka sen on kuullut. Uudessa blogissa esiteltäisiin ruuat ihan just sellaisena miltä ne kattilasta nostettuna näyttävät. Kuvitelkaa: makkarakastike ja perunamuussi...jauhelihakeitto...Niin nättiä että ihan silmiin koskee. Ei näkyisi erikoisia juustoja tai outoja kasviksia, vaan arkiruokaa isolla A:lla. Kaiken perustaa. Lähes 60-luvun hittejä kattilat täynnä. Ja voita kuluisi kilotolkulla, ihan rasva suupielistä valuisi. No, tätä konseptia vielä hiotaan, mutta sellaista todellista arkea ilman fiksailuja tähän täydellisen elämän kuplaan ja diettien maailmaan olisi mielestäni terveellistä heittää sekaan.


Yritin tässä yhtenä päivänä ottaa valokuvaa mansikkalaatikosta. Tarkoitus oli laittaa The Facebook päivitykseen herkullinen kuva kesän mansikkaostoksista. Olin niin innoissani mansikoistani! Siinä sitä laatikkoa pyörittelin, keittiönpöydällä ja lopulta se oli terassilla auringonvalossa. Havahduin. Siis mitä hittoa olen tekemässä? Hakemassa kuvakulmaa pahvilaatikolle?! Ei hyvää päivää. Miten tähän on tultu. Ja että Varför? Jätin kuvatouhun sikseen (siis on niitä ns.huonoja kuvia padilla olemassa ja tässä nyt yksi teillekin) ja koko päivityksen tekemättä. Mitä ihmeellistä siinä edes olisi ollut? Että ostinpa kolme laatikkoa mansikoita ja hyviä olivat ja pakastin on täytetty ja talvi pelastettu. Kyllä se niin on, että mansikka on mansikka ja herkullinen ilman erikoisempia kuvakulmia. Ja kaikki sen tietää. Pahvilaatikko on...pahvinen laatikko. Ei se muuksi muutu, kuvataanpa sitä mistä suunnasta tahansa. Lootana pysyy ja piste.

Taannoin joku valitteli blogissaan ihmisten surkeita valokuvaustaitoja ja sen mukaisia kuvia. Lieneekö sivuilleni raukka eksynyt. On kuulema lukijoita kohtaan törkeää ja lukijakunnan aliarvioimista laittaa blogiin huonoja kuvia. Voi ongelmaa sentään. Onneksi netistä saa ladattua ilmaiseksi taitavia valokuvia blogeihin niin ei mene herneenpalko nokkaan toisten tunareiden ottamien valokuvien vuoksi. Ainakaan niin usein. Toki jos kyseessä on kuvablogi niin asian ymmärrän. Muussa tapauksessa ainakin itseäni kiinnostaa blogin sanoma kuvia enemmän. Ja tämän vuoksi en edes lähde kuvillani kikkailemaan saatika hankkimaan erikoisia kameroita. Näillä mennään ja jos ei kelpaa niin en koe sen olevan minun päänsärkyäni. Aina voi valita juttunsa mitä lukee ja kuvansa mitä katselee.

Varmasti meillä jokaisella on valokuva-albumeissaan niitä "oikeita", aitoja otoksia vuosien varrelta. Niiltä vuosilta, jolloin kamerasta et nähnyt valokuvasi sommittelua etkä varsinkaan omaa ilmettäsi. Ei silloin tullut mieleenkään ottaa valokuvaa itsestään. Johan sitä ulkopuolinenkin olisi tullut hihasta nykyisemään ja sanomaan, että Neiti hei, teillä taitaa olla kamera väärinpäin... Se oli odotettu hetki kun  filmistä kehitetyt valokuvat saapuivat kotiin. Ja voi niitä riemun hetkiä ja äitien huudahduksia "et kyllä näytä kellekkään tuommosta kuvvoo, pistä poikkeen se!" kun niitä valokuvia katseltiin. Puuttuvia päitä, valottuneita otoksia ja hauskoja, vähän vajaitakin ilmeitä. Kuten tässä joskus kotiini tulleessa valokuvassa. Ei ollut stailattu ilme makkaran syöjällä. Eikä ite otettu kuva. Nyt on toisin. Jos kuvat paperille saakka pääsevät, on niissä täydellisiä perhepotretteja, upeita auringonlaskuja, kiiltäviä koteja, iloisia ja onnellisia ihmisiä. Kuka sitä nyt itsestään huonoa kuvaa haluaa. Kaikki kun on hyvin, täydellisesti. Miksi? Siksikö, että kaikki ON vaan niin hyvin, täydellisesti? Vai siksi, että oikeaa arkea on ankea näyttää sellaisena kuin se oikeasti on? Eihän tänä päivänä sovi elämästään mitään negatiivista sanoa, sehän on katsos sinusta itsestäsi kiinni, miten asioihin suhtaudut, millaisessa valossa asiat näet. Positiivinen olla pitää, vain sillä pärjää. Vaikka kuinka tulisi lokaa niskaan niin hymyä kehiin äläkä turhasta valita. Täytyyhän nyt mulla olla paremmin kuin naapurilla. Ja kuvat sen mukaisia. Kuplassa on parempi elää...kun meillä on tää täydellinen elämä. Täynnä laulun aiheita.

Tänään mun täydellinen mies teki meidän täydellisestä terassistamme vieläkin upeamman: hiomakone lauloi aamun ja terdeä tuunailtiin yhdessä koko päivä parempaan kuntoon uutta maalia pintaan sivelemällä. Jos siitä nyt irtoaisi vähän vähemmän tikkuja jalkoihin ja takamuksiin. Kun tulee niitä sukulaisiakin talo täyteen tässä parin viikon sisällä...





Kommentit

  1. Loistava teksti. Kiitos tästä! T: Maria

    VastaaPoista
  2. Kiitos Maria <3 Ihanaa kesää ja muikeita valokuvia :D

    VastaaPoista
  3. Aijai, mahtava teksti! Elämä on arkea, yleensä... vaikka kuvista päätellen aika monella se on täydellistä, katkeamatonta juhlahumua. =)

    Mä ihan tahallani bloggaan aika usein niin, että kuvailen ihan karmeaa kaaosta meiltä kotoa. Kotoisaa arkea... ilman sen suurempia kaunisteluja - tämän tosin kerron jo blogin nimessä ja esittelyssä. Oikeesti aika paljon kuitenkin on niitä, jotka juttuihini samaistuu ja nimenomaan tykkää lukea ennemmin sellasta, kuin sitä täydellistä hattaraa.

    Minä tykkään myös ite lukea ihan tavallista elämää - tän sinun blogin löysin tänään ja todella kovasti olen kyllä tykästynyt juttuihisi!! Mainiolla huumorilla höystettyä tavallista elämää. Jes!!

    VastaaPoista
  4. Kiitos Heli :) Eikun vaan uusia kuvakulmia löytämään ;) ilman tuunailuja!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ajatuksien vaihtoa:

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Kiitos!

Iceland weekend, part 2 - Seljavallalaug, kuvotusta ja kikatusta