Antaa vaiko ei...


Antamisen iloa, sitä on sisältynyt tähän syksyiseen viikkoon. Sunnuntaina se antaminen alkoi. Pakkasimme lasten kanssa meille tarpeettomia vaatteita kassiin, joka suuntasi viikolla kulkunsa vastaanottokeskukseen. Toivottavasti pienet ja suuremmatkin villasukat lämmittävät palelevina syksysäinä jotakin kotimaastaan pakoon joutunutta.

On opetettu antamaan. Tai ei sitä ole opetettu, se on ollut aina läsnä. Itsestään selvyys. Lapsena yökylään kaverin luokse lähti viemisinä milloin pullapitkoa, karjalanpiirakkaa tai ruisleipää. Kaikki lämpimiä viemisiä, suoraan uunista. Kun leivottiin, riitti niistä muillekin jaettavaksi. Ja ilahdutti varmasti, niin antajaa kuin saajaakin. Ja koskaan ei perheessämme käyty keskustelua, että kun itse ei vastapalvelukseksi mitään saada. Ei tullut edes mieleen ajatella noin. On opetettu auttamaan. Tekemään työtä yhteisen hyvän eteen. Vaikka olisi se isä joskus voinut ottaa enemmän hintaa vapaa-aikana tekemistään roskakatoksista tai leikkimökeistä. Taisipa moni juttu mennä tarvikkeiden hinnalla, jos silläkään. Mutta, antamisen iloa. Sitä kai sekin. Mitteepä tuota nyt liikoja pyytelemmään.

Tarttunut on tapa. Kun leivotaan niin kyllä siitä nyt muutama pulla poikineen muillekin irtoaa. Päiväkahviaikaan varmasti naapureillekin maistuu, iltapalan aikaan sämpyläkin taatusti kelpaa. Aina on sijaa ilahduttamiselle, kiitokselle. Vaikka hyvästä naapuruudesta. Mahtavasta kuntosalista. Loistavista työkavereista. Tärkeistä ystävistä.

Kerran olen antamisen kanssa joutunut selittelemään. Kohtasi karjalaisen naisen ja rannikolta kotoisin olevan miehen maailmat. "Siis miks sä oot tollanen? Tollanen...ihana?" Oli kyllä monet kerrat pullaani mussuttanut, ja hänen lapset leivontaopissa luonani olleet. Ja kiitollisin ja ilahtunein mielin lämpimiä herkkuja oli aiemminkin vastaanottanut. Mutta tuo kysymys hämmensi. Siis hitsipilli, ei kai se naapurin mies aattele, että olen sitä iskemässä? Ou shit. Minä mikään miesten iskijä ole! Onneksi ymmärsi, että tässä ei nyt takana ole mitään päiväkahviseuran hakua sanan varsinaisessa merkityksessä. Kulttuurit vaan erilaiset :) Oma mies tosin on joskus kyseenalaistanut naapuruksiin leipomista: "ootko miettinyt, että joku nainen voi kokea alemmuutta kun sä leivot niille jos ne ite ei leivo?" No, en ole miettinyt. Ei kai nyt sentään... En minä itsekään ole kokenut olevani uhattuna, jos ja kun olen saanut naapureilta yllärileipomuksia! Ilo se on ollut päällimmäisenä mielessä.

Pienin lapsista, se ekaluokkalainen, on vielä tässä antamisessa alkutaipaleella. Viime jouluna hän mietti siskolleen joululahjaa. Kaupassa kierrellessä hänellä ei ollut ideaa siitä, mitä haluaisi antaa. Kun ehdottelin jotain, oli vastaus topakka "Ei todellakaan. Mä tartten sen ittelleni. On epäreilua, jos sisko sen saa." No, eipä oltu hänelle nyt ostamassa, joten sai jatkaa siskon lahjan etsimistä. Löytyihän se lopulta. Lemmikkieläin osastolta. Koiralle tarkoitettu purulelu. Litteä ja kuminen kalkkuna. "Tää, tän mä voisin ostaa!" Ei juma. Mitä ollaan tehty väärin kasvatuksessa, että lapsi haluaa ostaa siskolleen koiran purulelun? Meillä ei ole edes koiraa! Jonkinlaisen keskustelun kävimme tyyliin mietipä omalle kohdalle, miltä susta tuntuis, jos saisit paketista tämän? Auttoi. Ja lapsi siirtyi lasten leluhyllylle. Ja aikansa aprikoituaan päätyi pehmoiseen ja suloiseen pöllöön. Arvatenkin ilahdutti jouluaattona paketin avannutta siskoa ja hymy oli korvissa myös lahjan antajalla. Tsiisus, jos siellä olisi ollut se kalkkuna...

Tällä viikolla tätä antamista, omastaan jakamista harjoiteltiin samaisen lapsen kanssa. Hän sai jumppaohjaajaltaan kaksi erilaista suklaapatukkaa. Jo autossa alkoi keskustelu "mä syön sit nää ihan ite". Taas aihetta käytiin läpi. "No okei, mut mä annan vaan pienen palan tosta toisesta mistä mä en ite tykkää" Ja taas keskusteltiin. Asetuttiin toisen asemaan. Kotipihalle saavuttua oli ymmärtänyt jakamisen merkityksen siinä määrin, että patukat jaettiin tasan. Enpä muista isomman lapsen kohdalla koskaan käyneen tällaisia keskusteluja mitä tämän ekaluokkalaisen kanssa olemme käyneet. No, luotan esimerkin voimaan. Ja jatkan pullien, sämpylöiden, karjanpiirakoiden...jakamista. Ihan ilman taka-ajatuksia :) Ihan vaan siksi, että ei tuo nyt niin paljoa vaadi, jos joskus toisia ilahduttaa! Pienistä asioista syntyy arjen suuria iloja. No one has ever become poor from giving...



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Kesämuistojen reppua täyttämässä

Kiitos!