Metsän kaipuu



Metsä. Pelottava ja tuntematon. Susien ja karhujen maa. Älä mene metsään, ettet eksy. Metsätien reunalta älä vaan poikkea syvemmälle. Entä jos kuitenkin? Poikkean metsään. Uskallan. Sukellan sen hämärään. Kuuntelen hiljaisuutta, tuulta. Outojakin ääniä. Ihmettelen värejä, varjoja, muotoja. Kaikkea luonnon luomaa. Olen jo lähellä metsän sisäistä läsnäoloa.


Metsän kaipuu valtaa minut välillä. Ei, en asu metsän reunassa, enkä edes sellaisella alueella missä minun mittapuuni (heh, metsä-sana) mukaan on metsää. "Onhan tässä tämä harju" moni on todennut. No on on. Mutta että metsä. Siis sellainen oikea The Metsä! Synkkä mehtä, humisevat puut, oikeat metän elukat. Ne karhut, sudet, ilivekset. Ei kuulu autojen äänet sinne. Sellaiset metsät, millaiseen Pohjois-Karjalassa varttunut on tottunut.

Kun muutama vuosi sitten tänne etelään muutimme ja nuorin lapsista oli vielä päiväkodissa, olin innoissani kun päikystä ilmoitettiin, että "ensi viikolla meillä on sitten metsäretki!" Jee, mahtavaa. "Mihin aikaan bussi retkelle lähtee?" Tiedustelin. "Ei kun kävellen mennään..." vastattiin ja vähän outona vissiin pidettiin. Hmm..."Missäs täällä kävelymatkan päässä onkaan metsä?" Jatkoin. No, selvisi. Se oli sellainen pieni metsäntapainen kaistale Porintien ja yhden toisen tien välissä. Yhden lautatavaraliikkeen takana. "Metsä". Näkyy se metsän alku ja loppu. Jep. No, meneehän se lapsille metsästä. Ja niille, jotka eivät ole oikeassa metsässä koskaan käyneet. Voi sinne metsäretkelle mennä. Taisi äiti pettyä lasta enemmän metsäretkestä. Lapsi oli ja on edelleen innoissaan siitä "metsästä".

Se metsän kaipuu. Kesä- ja syyslomalla pakko päästä edes sinne metsäautotielle. Vähän siitä sivu. Ei pelota karhujen ääntelyt (no, nyt oli jokunen viikko sitten ammuttu se "minun" karhu, jonka ääntä todistin heinäkuisena iltana). Kiivettävä Kolille aina kun mahdollista. Vaikka ei muualle niin sinne kallioille istumaan. Oppilaitakin olen rahdannut Kolin maisemiin täältä etelästä. "Vau, vuoria" huokailivat, jo 50km ennen Kolia. Silloin piti itsekin katsoa ulos bussin ikkunasta, että niin missä!? Ne olikin ne tutut vaaramaisemat...vuoriahan ne, tasamaalla kasvaneille lapsille. Oli vain itselleni liian tuttua, oli unohtunut tämä maiseman ainutlaatuisuus. Onneksi lapset sen avasivat uudelleen. Laittoivat miettimään ja arvostamaan omaa kotiseutuaan, omien juurien syntysijoja.

Seuraava runo on Maaria Leinosen. Siinä kiteytyy niin mahtavasti omat ajatukseni, minun suhteeni luontoon ja metsään. Liikutuin kun tämän ensimmäisen kerran luin. Liikutun edelleen. Iloa ja valoa syksyynne <3 Kiitos taas, että jaksoit lukea metsäiset ajatukseni <3


Tämän maiseman syliin synnyin
metsän kämmenelle
Opin hengittämään sen tahtiin
Syvään. Kiireettä.
Opin sen askeleet. Laulut.
Sen osaksi juurruin.
Opin näkemään metsän puilta,
puut metsältä.
Kuulemaan perhosen lennon,
näkemään tuulen liitelyn
niityn yllä.
Nyt
missä tahansa
mutta kotona tässä maisemassa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Kesämuistojen reppua täyttämässä

Kiitos!