Miks mä oon tän niminen?


Nimen antaminen lapselle herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Ei se aina ole helppoa meille vanhemmillekaan, vaikka sukua se tuntuu usein enemmän vaivaavan. Nimeä arvaillaan etukäteen, yritetään saada selville keinolla millä hyvänsä. Ihan kun ei maltettaisi odottaa itse ristiäispäivään saakka. Aikuiset ihmiset ja noin uteliaita. Ja sitten kun nimi on julkaistu, alkaa usein se hetki, jossa suku pohtii, miten ne nyt tuommoisen nimen antoivat, ihan on koiran nimi tuommoinen. Mites se muuten kirjoitetaan tuommoinen nimi? Onko se edes suomalainen nimi? No, se tomu onneksi pian laskeutuu, eikä kukaan myöhemmin enää jaksa päivitellä outoa nimeä. Vaikka vanhempien ihmisten suussa ulkomaalaistyyppisille nimille usein suomenkielinen versio löytyy/vääntyy ja sillä sitten lasta aletaan kutsumaan. Toki rakkaalla lapsella on monta nimeä, sanotaan.

"Mistä te ootte iskän kans keksineet meille nimet? Miten minusta tuli tän niminen?"
"Siskosi sen keksi." Neljävuotias. Istui saunassa ja äkkäsi nimen löylytuoksusta. "Se olis hyvä nimi siskolle." Ja niin kuulkaas olikin. Ja hyvälle vielä tuoksuukin. Vaikka isällä taitaa nuoruudesta olla siitä samannimisestä väkevämmästä juomasta huonommat kokemukset niin nimeksi kuitenkin kelpuutti. Tätä jälkimmäistä en lapsille kertonut.

"Mistäs mun toinen nimi tulee?" "No, se tulee tossun pohjasta." "Äiti, eikä, ihan kamalaa! En mä halua olla mistään tossun pohjasta!" Siskoni vauvalla oli kirppikseltä ostetut kivat tossut jalassa ja niiden tossujen pohjaan oli tussilla kirjoitettu ilmeisesti tossujen edellisen omistajan nimi. Heti ihastuin tähän nimeen. Muistan vielä paikankin, jossa tossujen pohjaa silmäilin: Joensuussa Pielisjoen rannassa, nostaessani siskon lasta rattaista autoon. Tämä tossuista tempaistu nimi oli meillä ennen tuota saunatuoksua. Sisko sen sitten saunanlauteilla istuessaan keksi. Näppärä lapsi. Kolmas nimi on sitten suvusta poimittu.

"Kun vauva syntyy, sen nimeksi sopisi Pentti." Näin silloin kolmevuotias tuumi kun ei vielä tiedetty vauvan sukupuolta. Pentti. Herätti hilpeyttä meissä aikuisissa. Nyt kun kerroin tämän päiväisessä ruokapöytäkeskustelussa Pentti-tarinaa, molemmat lapset nauroivat kippurassa ja Melkein Pentti huusi kauhuissaan "Eiiiii, onneksi olinkin tyttö." Nimeä ehdottanut puolestaan oli nyt sitä mieltä, että hän ei kyllä kellekään kertoisi, jos tässä talossa asuisi Pentti...


Vanhimman lapsen nimen keksiminen tehtiin listoja kirjoitellen. Äiti ja isä, molemmat kirjoittivat. Oli varmaan siihen aikaan joltain mamma-palstalta poimittu idea, kuinka löytää yhdessä sopiva nimi lapselle. Listoja tehtiin ja ylivetämällä rankattiin nimiä. "Siis ei tota, tiedän yhden rasittavan Maisan joten sitä en suostu laittamaan nimeksi." "Ei mitään sellaista nimeä, ketä olen joskus opettanut." "Liian yleinen nimi." "No tuo on ihan mummojen nimi." Sitten molempia miellyttävä nimi löytyi. Yleensä varmaan löytyy. Ei ainakaan meidän lähipiirissä ole ketään nimettömäksi jäänyttä. Se, onko nimen kanssa käyty millaiset tappelut ja mökötykset, onkin sitten eri juttu.

"Mistä sun nimi äiti on keksitty?" Jaa-a, sitä en kyllä itsekään tiedä.  Siihen aikaan Minnat-Sannat-Maaritit olivat suosittuja nimiä, joten tuskin nimeen muuta tarinaa liittyy. Sain noista nimistä kaksi. Voidaan kysellä nimen alkuperää kun lomalla mennään mummolaan, että muistavatko itsekään. "Mut onneks, ONNEKS, äiti musta ei tullut Penttiä. Mä en edes tunne ketään Penttiä. Ei se edes oo lapsen nimi..."

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Metsäkoulun voimaa

Iceland weekend, part 2 - Seljavallalaug, kuvotusta ja kikatusta