Hiihtohullu - mukavuus ennen kaikkea!


"Suomalaiset ovat hiihtohullua kansaa". Tämän lauseen varmaan sinäkin olet joskus kuullut. Ystävälleni, opettaja hänkin, joku huoltaja oli joskus antanut nimen "hullu hiihdon opettaja". Sen vuoksi, että opettajan liikuntatunneilla talvisin hiihdettiin, säässä kuin säässä. No toki pakkasrajojen puitteissa, se -15 liikuntatunnin alkaessa koulun mittarista katsottuna rajana.
Hiihtohullu en ole. Tänä viikonloppuna suksien kanssa sivakoitu 14km, joten ihan hullunkirjoihin ei tuolla päästä. Hiihtänyt olen sen verran, että osaan kiinnittää sukset jalkaani ja saan ne myös pois. Sekään ei ole kaikille itsestään selvää. On sitä kuultu tarinoita, kuinka hiihtolenkki päättyi siihen, että monoineen päivineen sukset takakonttiin heitettiin - kun eivät suostuneet jalasta muuten irtoamaan. Ja täytyy kyllä myöntää, että monenlaisia on systeemejä suksien siteissä, että en ihmettele tätä yhtään. Sen vuoksi onkin tärkeää, että kotona opetetaan koululaiset itse kiinnittämään sekä irrottamaan sukset. Että säästyy opettajatkin "noloilta" hetkiltä liikuntatunneilla tai ylipäätään päästään sinne ladulle.

Hiihtohullua kansaa tänä sunnuntai aamuna varhain oli kanssani hiihtelemässä. Oikeastaan eläkeläiset ja minä siihen aikaan. Joskus 15 vuotta sitten Tampereella Hervannassa asuessamme lähdin reteesti kuntoladulle hiihtelemään. Kyllähän nyt Pohjois-Karjalan lumilla ikänsä hiihdellyt näillä leveyksillä helposti hiihtelee muista ohi. Ei vaan hiihdellyt. Hiihtivät ikäihmiset minusta, parikymppisestä, heittämällä ja kevyesti ohi. Muistan edelleen sen tunteen. Nolouden. Ei luistanut suksi. En tiedä, olisiko luistanut, vaikka millaiset olisi alla olleet. Mietin jo pienen selityksen, jos joku kyselee, että miten sinä nyt tuolleen hiihät. Olisin kertonut olevani ihan ekaa kertaa ikinä hiihtämässä. Oikeasti. En tietenkään ollut ekaa enkä tokaa kertaa. Lapsena sivakoitu hiihtokisoissa monet kerrat, palkintolusikoita ja mitalilätkiä löytyy, vaikkei tosiaankaan uskoisi. Silloin periaatteena oli: ketään en ohi päästä! Enkä päästänyt ellei ollut ihan pakko. Se oli sisua se hiihtäminen silloin. Verenmaku suussa. Ja tosiaankaan välineillä en hiihtänyt. Vihreät Karhut, reilusti yli suksen tulevat siteet, jotka raastoivat kapeaa latu-uraa vähän leveämmäksi. Oli joillakin kanssahiihtäjillä niitä "kärkisiteitä", uusinta uutta meidän nurkilla. Minulla ei, enkä tarvinnut. Minulla oli se sisu, prkl. Ja se riitti. Jos siis se  palkinto oli se, jonka vuoksi hiihdettiin.


Tänään hiihtäessä mietin sitä sisua. Toki sitä minussa on edelleen ja tänäänkin, mutta tuo lapsen sisukkuuden muistelen olleen jotain erilaista mitä nyt. En hiihdellyt tänään verenmaku suussa. Miksi olisinkaan? Sunnuntaihiihtäjänä varsin hyvä oli hiihdellä. En tiedä, että lipsuiko vai ei, luistiko vai ei. En ole koskaan näistä suksivälineistä ymmärtänyt. Kaikki on kelvanneet, mitkä jalkaani olen laittanut. Eteenpäin siis mentiin tänäänkin. Lähtiessäni ajattelin, että se 10km nyt ainakin. Jossain vaiheessa ajattelin, että niin. Onko se pakko "suorittaa" tätä hiihtämistä, joka ei muutenkaan ehkä ole se vahvin osaamiseni hiihtotekniikan osalta? Mietiskelin suksiessani ylipäätään meidän ihmisten suorituskeskeisyyttä vaikkapa nyt tässä liikkumisessa. Olisiko niin, että jos vain etenisimme fiiliksen mukaan, kuuntelisimme oikeasti itseämme ja jaksamistamme, kehoamme, mieltämme, olisiko silloin vaikkapa meitä liikkujia vähän enemmän? Tulisiko siitä liikunnasta helpommin osa arkeamme, jos emme jatkuvasti mittaisi, suorittaisi? Tekisi jotain siksi, että joku päämäärä jossain (yleensä ihan liian lähellä koska kaikkihetimullenyt) käskee niin? Suoritamme niin helposti jonkun toisen tekemiä saliohjelmia, jumppaliikkeitä, jumppailuja ryhmissä. Toki tärkeitä nämäkin tavoitteellisessa liikkumisessa ja niillä vahva sijansa. Mutta toivottavasti näiden ohella osaamme oikeasti myös kuunnella itseämme - kaipaako keho tai mieli tänään millaista liikuntaa - haasteellisempaa vai hoitavampaa?


Kun kuuntelee enemmän itseään ja oikeasti hyväksyy, että nyt juuri tänään suunnitelma muuttuikin näin, koska jaksaminen - odotukset itseä kohtaan pienenevät ja sitä kautta meille tulee vähemmän itsemme syyllistämisiä ja pettymyksiä. Jokainenhan tietää, mitä sitten tapahtuu, kun tarpeeksi monta kertaa pettyy tai ei saa niitä onnistumisen kokemuksia. Se tekemisen ilo! Niin paljon tärkeämpää kuin saavutukset! On tärkeää, että arjessamme on paikka niille asioille, jotka tuottavat hyvää mieltä ja nautintoa -eivätkä mitään muuta. Näitä asioita miettiessäni siellä hikoillessani, kierros tuli päätökseen. Ja mitä tein? Päätin kiertää toisen kierroksen ihan vaan fiilistellen tätä talvea, hiihtämistä, sunnuntaita. Kokeilin eri tekniikoita (heh, juu juu), ihastelin sujuvasti hiihtäviä ihmisiä, jotka suorastaan lensivät suksillansa. Hymyilin pariskunnille, jotka yhdessä lenkkiä leppoisasti hiihtivät. Aika hieno aamun aloitus raittiissa ulkoilmassa. Vielä kun tuota lunta meillä täällä on. "Suomalaiset ovat hiihtohullua kansaa" voisi päteä myös tähän etelän heikkoon lumitilanteeseen. Kun lunta ja latuja on, on hiihdettävä hulluna, koska et voi tietää, onko sitä lunta ja latua enää huomenna ;) Tällaisen keskustelun eilen nimittäin erään hiihtäjärouvan kanssa kävimme. "Onneksi pääsin töistä vähän aiemmin, niin ehdin tänne hiihtämään ennen pimeää. Kävin vain kotoa äkkiä sukset ja mies ihmetteli, että jopa sinulla on kiire. Sanoin hänelle, että pakko mennä, koska ensi viikolla ei välttämättä enää pääse hiihtämään!" Niinpä. Nautitaan talvesta ja sen mahdollisuuksista ihan jokainen! Hulluna tai vähemmän.

Ps. Valokuvat joululoman hiihtoreissuilta Pohjois-Karjalasta. Tämän viikonlopun hiihdoista ei kuvatodisteita tullut otettua.

Ja Ps. vielä jälkikäteen:  Katri Syvärinen, Löydä elämän taika. Hyvää lukemista suorittamisesta. Suosittelen pysähtymään tämän teoksen äärelle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Ranskan matkailua 8-v kertomana

Kesämuistojen reppua täyttämässä