PUHU vieraille!





"No näkykö kettään tuttuja?" kyseli äitini kun kerran kotiseudulla poikkesin paikallisessa ruokakaupassa. "No enpä katellu" vastasin. Ei ole tapana kaupassa katsella ihmisiä, että ketä sinne on lähtenyt. Tai katsella ja katsella. Sen verran katselen, etten kehenkään törmää. No, ehkä tutut tunnistan kuitenkin. Anteeksi, jos en aina teitäkään huomaa.

Kun 17 vuotta sitten muutimme Pohjois-Karjalasta Tampereelle, aika äkkiä oppi, ettei täällä vieraille puhuta. Toki saathan sinä puhella ja höpistä, mutta melko yksipuoliseksi jääpi keskustelu. Kaupassa asioidessa tervehdykset ja kiitokset toki, mutta muuta oli kassalla ihan turha alkaa rupattelemaan. Sen verran monesti katseet kertoivat enemmän kuin sanat. Tuntui, ettei huumoriakaan ymmärretty. Tai se oli ainakin ihan erilaista mihin itse oli tottunut. Oppi hiljenemään, suorittamaan ostoksensa ihan ilman väliheittoja, eikä ketään tarvinnut katsoakaan. Pystyi ihan hissukseen asioimaan. Toisaalta tiesi, että saapi rauhassa kulkea vaatekaupassa rekiltä toiselle,  sillä harvemmin oli myyjä kyselemässä, että voisinko auttaa. Pohjois-Karjalassa oli tottunut siihen, että se ei kaupan ovi ehdi kiinnikään napsahtaa kun on iloista naamaa kyselemässä että mitteepä tulit ehtimmään ja voijjaanko myö jotennii auttoo? No, pieni kärjistys tästä "kulttuurishokista", mutta totuuden siemenellä maustettuna kuitenkin. 


Viikonloppuna poikkesin paikalliseen marketiin ruokaostoksille. Olen jo kauan iloinnut, että tänne etelään on saapunut oikeaa ruisleipää Pohjois-Karjalaiselta leipomolta. Ääneen asiaa hihkuin, kun vuosi sitten asian kaupan hyllyllä huomasin. Melkein vieressä olleet asiakkaat halasin. Sain kuitenkin hillittyä. Heti kavereille viestitin, että käykää tekin! Nyt viikonlopun kauppareissulla samaista leipää kanssani oli yhtäaikaa hyllyltä ottamassa iäkkäämpi rouva. "Nyt on kuule siinä hyvä ruisleipä, suosittelen ostamaan" sanoin rouvalle. Rouva selvästi hieman hämmästyi, lieneekö hämmästynyt sitä, että joku hälle puhuu vai sitä, että mikähän leipomon edustaja se tuokin luulee olevansa. Otti leivän, laittoi toisen leipomon leivän takaisin hyllyyn ja tokaisi: "minnoon monesti tämän leipomon ohihhii männy." Herranenaika! Puhuu minun murretta, siis meijän murretta! Melkein (taas) halasin häntä. Niin siinä sitten kerrottiin puolin ja toisin, että misttee myö ollaan ja missee nyt asuttaan. Hän oli vain käymässä poikansa perheen luona. Muuten asuu edelleen Pohjois-Karjalassa, Rääkkylässä. Ja siitä sitten uusi aihe alkoi, kun kerroin siskonikin siellä asuvan. Vanhassa kyläkaupassa asuu Hanna perheineen. Niin siinä hetki puhuttiin, toivotin hyvää kevään odotusta ja samalla hoksasin, ettei se mikkään kevät Pohjois-Karjalaan ihan heti tule. Toisin kuin tänne. Tuli niin hyvä mieli tästä tuntemattomalle juttelusta, että hymy naamalla aloin katselemaan, että kelle muulle tässä juttelisi.

Olin edellisellä viikolla samaisessa kaupassa hämmästellyt ääneen eräälle "bisnessmiehelle" salaattihyllyjen tyhjyyttä. Tosin tähän tämä asiallisesti pukeutunut herrasmies sanoi todella tylyllä äänellä "Niin on tyhjää. Vaihdan kauppaa!" ja lähti nostelemaan kauppakori heiluen. Jäin hieman hämilleni hymyilemään ja melkein huusin perään, että voithan sie hei aina ostaa jotain muuta vaihtoehtoista! mutten viitsinyt. Hällä on vissiin vara vaihtaa kauppoja, jos ei tarjonta miellytä.

Tällä viikolla Kauniaisissa käydessäni törmäsin tilanteeseen, joka sai myös hymyn huulille. Joo, olen koko ajan hei ollut hyvällä fiiliksellä, joten hymyt sinällään mitään uutta. Mutta. Sattui kauppakeskuksen nurkalla. Iäkäs rouva talutti pientä koiraansa. Nurkan takaa juoksi arviolta noin 10-v poika ja hän hiljensi vauhtiaan rouvan kohdalla sen verran, että ehti huikata hänelle "Söpö koira!" Näin pojasta, että hän odotti pientä vastausta rouvalta, kunnes jatkoi matkaansa. Pojan mentyä jo vähän kauemmaksi, rouva tokaisi "jeah". Oli selvästikin hämmästynyt pojan kommentista, mutta hymyn häivähdys käväisi rouvan kasvoilla. Olin innoissani. Mikä mahtava lapsi! Miten pienillä kommenteilla saammekaan hyvää mieltä jaettua ympärillemme! Pienillä kohteliaisuuksilla oikeasti on suuri vaikutus. Pienikin sana voi kokonaan muuttaa päivän suunnan. Ja kukapa tietää, oliko vaikkapa tämän rouvan ainoa juttukontakti tälle päivälle tuo pieni poika, joka kehui hänen koiraansa. 


"Älä puhu vieraille" taatusti moni meistä oppinut jo lapsena. Itsekin olen tämän typerän ohjeen pienille lapsilleni antanut. Sitä ohjettako me suomalaiset edelleen aikuisena noudatamme, kun emme vieraille juttele? Menisi mukavammin moni odotushetki vaikkapa terveyskeskuksien päivystyksissä, bussia odotellessa tai itse bussimatkalla. Itse en aio enää olla se, joka ei katsele tai juttele tuntemattomille. Katselen, kun katseluttaa, juttelen, kun siltä tuntuu. Sillä ne pienet sanat, arkiset teot, hymyt, katseet. Niissä on sitä arjen voimaa, joka saa synkemmänkin päivän tuntumaan hippusen paremmalta. Niin antajana kuin saajana. Testaa niin yllätyt :) Ihaninta torstaita sinulle!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Ranskan matkailua 8-v kertomana

Kesämuistojen reppua täyttämässä