Kirppistelyä



Lauantai on hyvä siivouspäivä. Ihan valtakunnallisestikin. Siis Valtakunnallinen siivouspäivä. Eli se päivä, kun saat pitää kirppistä kylillä ja toreilla. Torstaina se idea vanhimman tyttären kanssa välähti, että eiköhän nyt pistetä pihalle se kirppis, kun monena vuonna aina jossain muualla tapahtuman aikaan ollaan oltu. Niin meni eilinen tavaroita lajitellessa, pikkuleluja pussittaessa.

Olen huomannut, että jos ehdotan myyväni jotain lasten leluista, vastaus on yleensä tiukka "eeeiii, me tarvitaan vielä sitä". Tässä talossa ovat joskus molemmat lapset kuorossa itkeneet nukkekodin puolesta. Totuus oli, että meiltä löytyi kolme nukkekotia ja mielestäni pari oli liikaa. No ei ollut lasten mielestä. Itkuksi meni, kun ehdotin myyväni kirppisellä yhden taloista. "Ei, sitä ei voi myydä, kun joskus me leikitään niin, että molemmilla on omat talot ja toi yksi talo on niitten kesämökki..." Jäi myymättä. Viittinyt nyt toisten mökkiä myydä... Sen jälkeen olen muuttanut taktiikkaa lelukarsintoja tehdessä (ellen varastoon siirretyistä leluista ole salaa myytävää saanut kasaan). Pallo on heitetty lapsille: "Katsokaapa, löytyykö teiltä jotain myytävää, josta voitte saada itsellenne rahaa." Ja niin on innostus aivan toisenlainen. Kun siitä voi saada itselleen ne rahat (ja ostaa sillä sitten uutta). Niin on suurta se innostus, että melkein lähtisi tuhkatkin pesästä, jos en puuttuisi toimintaan. Että kuka se nyt onkaan se jarru? Minä. "No eihän nyt tuota voi myydä kun se on ostettu sieltä reissusta." Tai "Ei todellakaan tuota myydä, se oli niin kallis/ se on saatu siltä ja siltä..." Tänäänkin pelastin kirppiskasasta Nasun. Sen Nasun, joka kainalossa tulimme miehen kanssa Prahasta häämatkalta v.2006. Sen Nasun, joka tuotiin tuliaiseksi vajaa 2vee lapsellemme, joka ekaa kertaa oli erossa vanhemmistaan. Ei sitä myydä. Sillä on tunnearvoa. Minulle. Lapselle ei vissiin vielä, vaikka kerroin kyllä hänelle tuon tarinan Nasua korista pois vetäessäni. Jospa nyt on arvoa Nasulla. Sitä ei myydä. Sillä on kohta merkkipäiväkin. 10v.


Eilen lapsi innostui askartelemaan yhdessä kaverinsa kanssa (joka myös innostui kirppiksestä) pieniä mainoksia lähialueen postilaatikoihin. Koko talo muuttui hetkessä kirppisvarikoksi. Naapurin isännältä käytiin iltasella kyselemässä pitkää rimaa, että saadaan jonkinlainen vaaterekki kyhätyksi portin pieleen. Aamulla oltiin hyvissä ajoin valmiina ja lapset asettelivat myyntipöydät valmiiksi kavereidensa kanssa. Ja sitten se alkoi. Asiakkaiden odotus. "Siis miks tänne ei tuu kukaan?" huokaili pienempi, se heikkohermoisempi. "Mä meen kyllä kohta huutamaan tonne kadulle, että tulkaa ostamaan!" Jatkoi. Taisi välillä käydä kadun reunassa istumassa ja huokailemassa niin, että sai huutaa pois autojen alta. Sitten tuli ensimmäiset asiakkaat. Ja toiset. Pientä kauppaa tehtiin ja kassatytöt hoitivat tehtävänsä. Taas odottelua. "Siis ihan tyhmää kun kukaan ei tuu ostamaan." Ei auttanut selitykset, eikä pysynyt mielessä ennen kirppistapahtumaa tehty pohjustus aiheesta "voi olla, että käy yksi, tai ettei käy yhtään ostajaa". Välillä oli kuuma ja välillä kylmä. Välillä käytiin vauhtia hakemassa trampoliinilta. Välillä ostivat kaverit toistensa pöydistä ja kummasti kiinnosti jokainen toisen kotoa tullut tavara, vaatekin. Asiakkaita kävi tasaisesti ja lapset, niin omat kuin kaverinkin, saivat jokainen jotain myydyksi. Ja mikä tärkeintä, olivat täysillä mukana hommassa. Kaikki niin innoissaan, että eräs mies sanoikin, että onpa mahtavaa nähdä, miten tärkeä tehtävä tämä on lapsille. Ja olihan se. Itse alusta saakka olivat kirppistä puuhaamassa. Ja loppuun saakka homman hoitivat. Ilman "miks mun pitää raivata nää kaikki"-kitinää piha siistiytyi nopeasti ja tavarat löysivät tiensä varastoon. Odottamaan seuraavaa kirppis-puuskaa. Ehkä silloin siirretään myyntikojut omalta pihalta kylille niin saa tuo pienempi pippuri toimia oikein tehomyyjänä...






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Kesämuistojen reppua täyttämässä

Kiitos!